Novelli: Kolmen Luun Kiertäen

Muutama sana: Huijui pitkästä aikaa novelli! Tän takia Leskien Laulua ei ole nyt tullut, oli pakko saada kirjoitettua visio pois päästä. En ole pitkään aikaan kirjoittanut minäpersoonassa, mutta tulihan se sieltä kuitenkin! Kyseessä on mysö huomattavasti pidempi teksti, kuin edellinen novelli, joten kannattaa ottaa vaikka teekuppi vierelle ja mennä viltin alle lukemaan. 

Kiitos Viulalle joka inspiroi ja auttoi<3 Hänen bloginsa

Novellia inspiroineet kappaleet:
Eivør - Trøllabundin
Wardruna- Isa
Johan Anders Bær- Ritni (frost)

Kierrät kolmen luun kolmasti

Yksi, alkaa kehostapi kadota tunto, sormiin kertyy jäätä

Kaksi, hiuksihin syttyy taivaan tulet, silmissä välkkyy valkoista

Kolme, ketunhäntä katkeaa, luut halkeaa ja veri pisaroi

Niin kiidät ylös, ylös taivaisiin

Kolmen luun kiertäen

Ilta oli tähtikirkas, kirpeä kuin raaka omena ja tuuli ravisteli huiviani vaativasti. Aurinko oli painunut aikoja sitten mailleen, eihän se tähän aikaan kuin näyttänyt kasvonsa nopeasti. Sen ujo punainen kajostus oli katoamassa taivaanrannasta, ja hypistelin kömpelösti tumpullani lyhtyä, joka roikkui oksanhaassa. Tuuli laittoi silmät vetistämään ja huulet tuntuivat karkeilta kuin kaarna. Porojen askellus, korskahtelu ja muu ääntely tuntui sulautuvaan pimeään iltaan luonnollisena osana sitä. Vedin paksun huovutetun myssyn syvemmälle päähäni, sormia palelti mutta paksun takin ja villapaidan alla oli hiostavan kuuma. Päätäkin särki, mutta en todellakaan aikonut jänistää ja lähteä kotiin, ennen kuin kaikki huomisen valmistelut olisi tehty. Ne olivat aitauksissa vain tämän yön. Minua ei melkein koskaan päästetty yksin porojen luokse, varsinkaan silloin kun ne oli kerätty isoon aitaukseen erotuksen mukana, joten tästä pitäisi nauttia.

Nostelin heinäpaaleja, raahasin puisia vesiämpärillisiä jäätävää nestettä kaivosta, lapoin lunta pois suurimmilta poluilta. Sytytin lyhdyn vasta, kun oli niin pimeää, etten nähnyt eteeni. Puut painuivat päälleni kuin havuinen peitto ja niiden lomasta oli hankala nähdä polkua kotiin. Metsää ei ollut joka puolella ympärilläni, pohjoisessa se harveni ja kitukasvuisten kuusien välistä erottui laakea valkoinen maisema.

Tähysin suureen poromereen ja etsin suosikkiani, Viimaa. Se oli hintelä vuonnelo ja oli osittain annettu omakseni, koska kukaan muu ei siitä perustanut. Tietenkin myös muut tykkäsivät heittää herjaa meistä, Vienosta ja Viimasta. Se ei haitannut, vitsailkoot jos siitä pitivät. Viiman kyljessä oli tumma läntti, joka näytti mielestäni medaljonkilta, joten se oli helppo tunnistaa. Löysinkin poron, kun kiersin valtaisan aitauksen reunaa pitkin, seuraten lyhdyn kajossa hangenpintaa. Poro polki jalkojaan ja puuskahti, kun pysähdyin sen luokse ja taputin kylkeä. Puhelin sille hiljaisella, tasaisella äänellä. Minulla oli matala ja rauhallinen ääni, se oli hyvä eläinten kanssa. Isällä oli tapana sanoa, että voisin alkaa laulajaksi ja kiertää kyliä, mutta minä en sellaisesta välittänyt. Tykkäsin enemmän olla täällä, rauhassa luonnon kanssa, hoitaa eläimiä ja kotitöitä. Tietysti tiesin myös luonnon julmasta, villistä puolesta eikä se vähentänyt vetoani tuntureihin mitenkään. Luonto oli kaunis, kuolettava, lempeä ja kivulias ja siksi pidin siitä.

Yht’äkkiä porojen keskuudessa kohahti. Yksi tömähti puista aitaa vasten niin, että siihen ripustettu lyhtyni heilahti uhkaavasti ja liekki vapisi peloissaan. Kompastuin yllättyneenä taaksepäin, Viima päästi kummallisia ääniä ja sen suupielistä valui vaaleaa, paksua vaahtoa. Tämä ei ollut hyvä, ei yhtään hyvä. Jos ne riehaantuisivat, aitaus olisi mennyttä ja isä olisi kauhean vihainen. Puraisin huultani ja yritin tyynnytellä eläimiä, mutta ne nakkelivat niskojaan. Käytin kaikkia komentoja, vihellyksiä ja taputuksia jotka muistin. Viima ulisi ja heitti päänsä taaksepäin. Automaattisesti käänsin katseeni taivaaseen.

Ketunhäntä pyyhki pitkin tähtitaivasta ahnein heilautuksin ja sen takaa paljastui värien kirjo. Pohjanpalo välkkyi vihreänä, oranssina, sinisenä niin että jouduin siristämään silmiäni sen edessä. Puristin aitaa kouristuksenomaisesti, en ollut koskaan elämäni aikana nähnyt yhtä kirkkaita ja suuria revontulia. Tuuli tuntui tuovan mukanaan outoa huminaa. Ilma rätisi ja paukkui, kuin takkatuli, mutta ääni oli kylmä, terävä ja pelottava. Olin varma, että kuulin vihellyksiä, jään ujellusta ja kitinää. Tuuli pyyhkäisi myssyni pois ja tummat hiukseni levisivät valtoimenaan pääni ympärille. Pyyhin niitä pois lapasillani minkä ehdin, halusin nähdä kaiken. Tanner rytisi ja tajusin kauhukseni, että aita tärisi uhkaavasti villiintyneiden eläinten voimaa vasten. Porot eivät silti vaikuttaneet yrittävän juosta pakoon, ne vääntelehtivät hankalasti, pyörivät paikoillaan ja ujelsivat..

Pohjanpalo tanssi niin lähellä, että tuntui siltä kuin olisin voinut vain ojentaa käteni ja koskettaa taivaankantta. En ollut varma, halusinko tehdä niin. En jaksanut enää välittää poroista, ei hulluille elikoille mitään voinut. Jäinen hurma oli vallannut minut, en tuntenut varpaitani, tai kylmää poskillani. Oranssivihreä liekki taivaalla tanssi, mutta se ei ollut vain muodoton palo. Ei, erotin selvästi olkapään linjan, sotkuiset, liekehtivät hiukset hipomassa leukaa, villit hypyt joita se heitteli. Räpyttelin kiivaasti, kyyneleet sumensivat hetkeksi näköni ja valuivat poskilleni, melkein jäätyen paikalleen. Lumi pöllysi ympärilläni, mukana tanssissa, mutta olin vain keskittynyt hurjaan hahmoon taivaalla.

En missään vaiheessa odottanut, että se olisi huomannut minut. Kylmä ilma tuntui hetkessä muuttuvan polttavaksi ja niskassani helmeilivät hikipisarat, kun kummallinen, yht’aikaa selvä ja värisevä hahmo katseli minua. Sen silmät olivat loistavan vihreät ja hiukan vinot, ja olin varma että näin niiden läpi tähdet. Vedin terävästi henkeä ja hahmo kallisti päätään, mutta en ehtinyt tekemään muuta. Tanssiva pohjantuli oli kadonnut, sulautunut takaisin muihin revontuliin, jotka hävisivät nopealla tahdilla yötaivaalle. Porot rauhoittuivat, kova rätinä hiljeni, yö vaipui lumiseen hiljaisuuteen. Silti minä vain seisoin paikoillani, polviani myöten hangessa, posket märkinä ja tukka sotkussa. Olin varmasti nähnyt hahrhoja, tai sitten olin kohdannut olennon isoisoäidin tarinoista. Kumpikaan vaihtoehto ei tiennyt hyvää.

“Juos nyt, ennen kuin se jäähtyy. Muista hieroa poskiasi, ettei talvi jäynä niitä irti”, Isoisoäidin paperinohut ääni muistutti ja taputti vaativasti käsiini asetettua puista mukia. Nyökkäsin, se sattui niskaan. Olin tuijotellut taivaalle ties kuinka kauan, niska ja kaula paljaana pakkasella. Koko kehoa nipisteli, mahassa kierti oudolla tavalla. Lämmin, valoisa pirtti tuntui epätodelliselta pakkasyön ihmeisiin verrattuna. Hirsiseinien pinnalla tanssi valoja takkatulesta ja kaarnikkamehun tuoksu täytti nenäni. Olin juossut suoraan kotiin ja selittänyt kaiken, no kaiken muun paitsi värisevän hahmon pohjanpalossa, siitä en kyennyt puhumaan. En halunnut tulla leimatuksi vikapääksi. Isä ja veljet olivat kiskoneet paksut nutut ja saappaat ärähdellen jalkaan ja lähteneet vielä hakemaan enoakin tarkastamaan aitausta. Minua hävetti, pelkkä tilanteen ajattelu sai posket kuumenemaan. Nyt en ainakaan saisi huolehtia tuollaisista asioista pitkään aikaan. Heidän epäuskoisilta kasvoiltaan oli heijastunut epäilys, varmasti luuluvat minua valehtelijaksi. Ei täällä nimittäin ollut mitään revontulia näkynyt, eivätkä porot niistä koskaan mitään perustaneet. Miehet epäilivät, että jokin peto oli päässyt tokkaan ja en ollut vain nähnyt sitä. Typerä tyttö, ei likkalapsia pitäisi päästää tuollaisiin touhuihin. Hörppäsin höyryävää mehua, joka poltti kitalakea ilkeästi ja laskin pyöreän puukupin pöydälle. Leveällä puupöydällä oli karkeasta narusta virkattu liina, johon oli kirjailtu kulahtaneella punaisella puolukoita. Äiti istui pirtin nurkassa, takan vieressä missä oli lämpimin paikka, ja karstasi villaa hiljaisena. Minä ja äiti olimme molemmat vähäpuheisia, mutta isoisoäidillä, tai mummulla,  juttua riitti. Suurimman osan ajasta me vain nyökyttelimme ja hymähtelimme, mikä sopi meille hyvin. Äidin hiukset olivat kuitenkin pitkät ja vaaleat, tällä hetkellä kahdella letillä, kun minun tukkani oli paksu ja musta. En ollut koskaan tavannut ketään äidin perheestä, eikä heistä mitään puhuttu, niin se oli aina ollut. Joskus mietin, että äitillä oli varmasti hurjan yksinäistä. Hänen hiljaisessa olemisessaan oli jotakin surumielistä kauneutta.

“Kerro likka lisää niistä pohjantulista, kuullostivat aika hurjilta”, Mummu kehotti ja hän laski istumaan kuluneeseen nojatuoliin, nostaen kudontatyön syliinsä. Isoisoäiti oli suuri nainen, vaikka vuodet olivat painaneet hänet kumaraan. Hänessä oli aina arvokkuutta, silloinkin kun hän unohti missä päin navetta oli, tai ei meinannut päästä ylös sängystä. Minä nielaisin lisää mehua ja nostin toisen jalkani takapuoleni alle puisella penkillä. Nipistin silmäni hetkeksi kiinni, ja palautin mieleeni revontulien värit, kuinka ne kiertelivät ja hyppivät taivaankantta pitkin, kuin houkutellen minu seuraamaan. Avasin silmäni ja isoisoäiti tuijotti minua tuolistaan katse tutkivana.

“Net olivat isot, kauhian isot. Ja värikkäät, siellä oli värejä joita en edes tiennyt olevan. Mie en koskaan ole nähnyt, että pohjantulet tanssii sellaisella tavalla”, Totesin arasti, ja vilkaisin äitiä, mutta hän ei edes nostanut päätään. Isoisoäiti hieraisi kädellä leukaansa.

“Ja tokkako meni sekaisin? Entä sinu porosi?”, Hän kysyi ja puraisin huultani. Isä olisi varmaan närkästynyt, kun olin aiheuttanut sellaisen sotkun.

“Juu, alkoivat kiljua ja pyöriä, kuolasivat paksusti. Minua pelotti, sellasta pelkoa mitä mie en ennen tiennyt. Mutta olivat ne kauniit”, Lopussa ääneni hiljeni melkein kuiskaukseksi ja otin taas kulauksen mehua. Kiskoin hiukset niskaan ja sidoin ne itse tekemälläni hiuslenkillä. Siinä oli hopeisella langalla tehtyä koristepistelyä ja se oli yksi tärkeimmistä esineistäni.

“Tuleppas tänne likka, kyykisthy tuohon vierelle”, Isoisoäiti vinkkasi ja tassuttelin hänen nojatuolinsa viereen. Isoisoäidin kasvoilla oli ilkikurinen ilme, ja hän veti jotakin villapaitansa kaula-aukosta. Vanhan naisen kaulassa roikkui aina, niin kauan kuin muistini riitti, nahkainen hihna, jossa oli kolme luuta. Luut olivat pikkurillin mittaisia, kapeita ja päästä teräviä. Niissä oli kummallisia kaiverruksia, joita isäkään ei ymmärtänyt. Veli oli joskus yrittänyt uskotella minulle, että niiden avulla isoisoäiti oli elänyt niin pitkään. Kukaan ei koskaan saanut koskea niihin, eikä mummu ottanut niitä pois missään tilanteessa.

“Entäpäs, jos sie näitkin villitulen. Set selittäisi porojen villiintymisen, ja tuon huumaantuneen katseen silmissäsi”, Mummu totesi hiljaisella äänellä. Minä pudistelin päätäni, vaikka mahanpohjasta kouraisi kylmät kynnet.

“Älä hupsuttele, mummu”, Vastasin yhtä hiljaa ja olin jo nousemassa pois. En halunnut kuulla mummun tarinoita nyt, kun ne olivat vielä liian lähellä. Isoisoäiti tarttui käteeni, hänen kätensä oli karhea ja lämmin.

“Ootappas nyt vielä likka, annas kun mie katon sinuu”, Hän vaati ja huokaisten annoin mummun tarkastella kasvojani. Samalla hän hipelöi luitaan mietteliäästi.

“Sinulla on silmissäs hiukan pohjantulta, oles sitten varovainen”, Hän lopulta kähisi ja päästi käteni irti.

Pian sen jälkeen toivotin hyvät yöt molemmille naisille ja pakenin omaan pieneen huoneeseeni nukkumaan, ennen kuin miehet palaisivat metsästä. Puhallettuani päreen sammuksiin huoneessa oli pilkkopimeää, karkeat puuvillaverhot oli vedetty huurteisen ikkunan eteen. Huoneeni sivuseinä oli uuninpiippua vasten, joten huoneessa oli mukavan lämmin. Tuijotin pimeyttä lakanoiden välissä. Lämmin, liian lämmin, oli tukalaa. Hengitys salpaantui kurkussani, heitin peitot päältäni ja vedin yömekonkin pois. Oli edelleen tuskallisen kuuma, hikiverho oli kastellut ylähuuleni ja se maistui suolalta. Nousin seisomaan ilkosillani ja vedin verhot ikkunan edestä. Lasi tuntui ihanan viileältä kättä vasten, olisin halunnut painaa kasvoni sitä vasten. Käänsin jäykät salvat auki ja leväytin ikkunan selälleen, jäätävä yöilma iski vasten rintojani. Hengitin syvään,viimein pystyin hengittämään. En ollut varma, kuinka kauan seisoin siinä. Ainoa ajatus, kun viimein menin nukkumaan, oli se, että minun olisi nähtävä ne pohjantulet uudelleen.

Seuraavat viikot kuluivat huurteisessa sumussa. Ulkopuolelta, mikään ei ollut muuttunut. Erotukset saatiin hoidettua, polttopuita hakattiin, eläimiä hoidettiin. Äiti oli yhtä hiljainen kuin ennenkin, mummun yskä paheni, kuten joka talvi, isä ei huolinut minua mukaan minnekkään. Tällä kertaa se ei haitannut minua, sain olla enemmän rauhassa, ja metsästää pohjantulia. Ne eivät vain näyttäytyneet, olin useana iltana istunut kuusen alla, kunnes villasukat olivat läpimärät ja nenä vuoti, mutta revontulia ei vain näkynyt. Ehkä minä olinkin vikapää, kuka sitä muka tiesi. Koirat tuntuivat välttelevän minua, mummu katsoi menoani tietävästi.

Sinäkin iltana pakkasin pienen tuohikonttini. Mukaan lähti leilillinen kuumaa mehua, sytytystikut, hiukan leipää ja juustoa. Siitä oli tullut jo jokailtainen rutiini. Vieno menee kävelylleen, kuten ennenkin. Eivät muut jaksaneet enää edes huomautella mitään. Pakkasin tuohikonttiin myös pienen muistivihkoni, jonka kannet olivat kulunutta pehmeää nahkaa. Minulla oli samanlaisia jo valmiina viisi kappaletta, tykkäsin kirjoittaa ja piirtää ylös kaikenlaista. Outo lintu puussa, auringonnousun- ja laskun ajat, kirjotyöt, kaiken mahdollisen. Huvit olivat näillä main vähissä, joten sen takia olin sitäkin innostuneempi revontulista.

Yölintu rääkäisi rumasti ja ravisti kynttiläkuusesta hiukan lunta, kun kävelin sen ohi. Maa oli peittynyt reippaaseen kerrokseen puuterilunta, joka pöllähteli ilmaan kuin jauho. Upposin jokaisella askeleella hankeen, mutta se ei tuntunut miltään saappaiden ja useiden vaatekerrosten läpi. Hengitykseni kimalteli edessäni kuin tuhannet pikkuruiset timantit. Oli yleinen harhaluulo, että talvinen metsä olisi hiljainen. Tai että talvi olisi jollain tavoin kuollut vuodenaika. Minulle talvi ja ikuisuuden kestävä kaamos tuntui unelta, puut hengittivät hiljaa, niin hiljaa ettei niiden hengitys höyrynnyt. Kymmenet pienet ja isot eläimet jättivät jälkeensä tahraantuneen hangen ja repsottavia oksia. Talvi oli elossa, mutta se ei riehunut ja pitänyt itsestään samalla tavoin meteliä, kuin kesä.

Kohotin leilin huulilleni ja join kitkerää mehua, samalla kun kipristelin varpaitani saappaiden sisällä pitääkseni ne lämpimänä. En ollut varma, kuinka paljon kello oli, mutta taivas oli tähtikirkas ja lämpötila laski koko ajan. Etsin tuttuja tähtikuvioita puidenlatvojen lomasta, kun sähinä ja napse alkoivat. Ensin hyvin hiljaa, en edes huomannut sitä, mutta pian tuttu korkea kitinä oli täyttänyt ilman ja tähystin pää heiluen taivasta. Sydämeni hyppäsi kurkkuun ja yritin nieleksiä sen takaisin alas, mutta olin jälleen avuton loputtomien vihreiden, sinisten, punaisten, violettien ja valkoisten liekkien edessä. Villituli, niin mummu oli sanonut. Eivät nämä normaaleja pohjantulia olleet. Ne olivat syviä, jokaisen takana luulin näkeväni linnan tornin, kiitävän porotokan, hyppivän ketun, löntystävän karhun, neidon hameenhelmat jotka jättivät peräänsä viirun tähtiä. Ja viimein, viimein tanssiva villituli kirmasi pitkin taivaankantta pyöri ja hyppi, tanssi rummun tahdissa jota en kuullut. Aloin hymyilemään pelkästään siitä puhtaasta riemusta, mikä villitulesta huokui. Silmäni vuotivat pohjantulien kirkkaudesta ja jäisestä ilmasta, mutta sen suostunut räpyttelemään. Villituli oli lähempänä kuin viimeksi, näin sen selvemmin, mutta se ei riittänyt!

Vieressäni oli suuri vanha, kyömyinen kuusi ja heitin tuohikonttini hankeen niin että pöllähti. Asetin saappaani oksanväliin ja lähdin kiipeämään, lunta tippui kaula-aukostani sisään ja se valui hyisinä noroina selkääni pitkin, mutta en välittänyt. Minun pitäisi olla nopea, ennen kuin villituli katoaisi ja talvi hiljenisi jälleen. Jäiset oksat lipsuivat lapaseni alla, havut ruoskivat poskiani, mutta lopulta päässä tykyttäen pääsin korkealle kuusenlatvaan. Repivä tuuli pelmuutti hiuksiani ja huivi lepatti ympäriinsä. Pohjantulet olivat loputtomat, tähtitaivas tuntui olevan paljon todellisempi kuin alhaalla odottava metsä. Villituli teki uuden hurjapäisen hypyn ja päätyi kasvot suoraan minua kohti. Pohjantulien hyrinä ja naksutus jatkui, niin varmasti myös näkymättömän rummun jylinä, mutta me katsoimme kummastuneena toisiamme. Kumpikaan ei ollut nähnyt moista ennen. En uskaltanut hengittää, koska pelkäsin villitulen säikähtävän, mutta jokin sen hurjassa ulkonäössä kertoi, että se olisi epätodennäköistä. Oranssit hiukset särisivät levottomasti ja villituli oli pukeutunut kummalliseen paitaan ja housuihin, jotka näyttivät koostuvan tähdistä ja punaisesta valosta. Se oli puoli-istuvassa asennossa ja tarkkaili minua pää kallellaan, hymy unohtuneena huulille ja poskissa oli lapsenomaiset hymykuopat. Sen mantelinmuotoiset silmät olivat hiukan kaukana toisistaan ja nenänpää oli punersi iloisesti. Villituli teki viimeisen asian, mitä odotin.

“Hei, huvin vuoksiko kykit siellä?”, Se kysyi ja villitulen ääni oli yllättävän karhea, kaukana siitä kylmien tiukujen helinästä, mitä olin kuvitellut. Yritin vastata, mutta ääntä ei tullut ja aloin yskimään vimmatusti, samalla kun villituli siirtyi uteliaasti lähemmäs, kuin lapsi voisi katsoa kiehtovaa ötökkää.

“En, mie kiipesin tänne että näkisin paremmin”, Vastasin kömpelösti ja pyyhin silmäni märkään lapaseen. Villituli naurahti hämmentyneesti, se keikkui yhdellä jalalla ilmassa ja kumartui puoleeni.

“Outoa, yleensä te ette kestä katsoa meitä. Tai sitten te pyörrytte, mutta sinun ei kannattaisi varmaan nyt pyörtyä, se voisi sattua. Vaikka toki saisin napattua sinut ajoissa”, Villituli tokaisi rehvastelevasti ja se toi elävästi mieleeni lähikylän pojat. Pyöräytin silmiäni, mikä muuten sattui, ja tiukensin jaloilla otettani paksusta oksasta.

“Hetkinen, miten muka nappaisit minut? Ethän sie pysty koskemaan minua”, Tajusin ja kurtistin kulmiani. Villituli puuskahti ja sen kasvoilla oli jotenkin tärkeilevä ilme. Se sukelsi ja päätyi eteeni, villituli ojensi kätensä ja tökkäisi sormellaan nenääni. Tunsin kasvoissani pieniä sähikäisiä ja vedin yllättyneenä henkeä.

“Tottakai voin koskea sinua, kuvittelit vain etten voi. Niin ne aina luulevat”, Se totesi. Sillä hetkellä jouduin todellakin taistelemaan pyörtymistä vastaan. Hyrinä ja vinkuminen oli hiljennyt, mutta pohjanpalot olivat vielä taivaalla, ja villituli istui edessäni. Vedin muutaman kerran syvään henkeä ja kiskoin lapasen kädestäni. Oltiin jo täällä asti, en aikonut jänistää.

Ojensin käteni ja hipaisin villitulen ojennettuja sormia. Tuhannet pienet sähikäiset kulkivat käsivarttani pitkin päähän ja päästin hermostuneen kikatuksen. Villituli hymyili leveästi ja totuin nopeasti outoon tunteeseen. Sormet kietoutuivat toistensa ympärilä ja kasvoillani oli varmasti ihmetyksen ilme.

“Oletko sie nyt varma, ettet pyörry?”, Villituli kysyi uudestaan.

“Olen. Mikä sinun nimesi on?”, Vastasin ja pyyhkäisin kämmenselällä hiukset pois silmiltä, mutta ne repsahtivat heti takaisin.

“Hohka. Entä sinun, Nokitukka?”, Se sanoi kiusoitellen ja  Hohka pyyhkäisi itsepäiset mustat kutrit pois kasvoiltani. Hiuksiin tarttui hiukan vihreitä ja oransseja säikeitä.

“Vieno”, Vastasin melkein kuiskaten ja ilmassa leijui kumma, vahva energia.

Kuusenlatvassa vietetyn illan jälkeen mikään ei ollut niin kuin ennen. Päivät kuluivat yhtenä mössönä, öisin elämäni vasta alkoi. Miltei joka ilta kiipesin ulos huoneeni ikkunasta, tömähtääkseni paksuun hankeen. Öisin lensin Hohkan mukana pitkin tuntureita, seuraten vuorotellen mitäkin puroa, naalia tai tuulenvirtaa. Opin kuinka heittää villejä voltteja sopivan pohjoistuulen mukana, missä oli parhaat näkymät ja seurasin porojen kulkua silmät suurina. Annoin hiusteni pyöriä yhtenä suurena ryppäänä pääni ympärillä, mutta päivisin pidin ne tiukasti letillä, ettei mummu huomaisi niihin tarttunutta pohjanpaloa. Poskieni oudolle punalle tai käsien tärinälle en voinut mitään. Muistivihkoni täyttyi runoista, nukkuvista linnuista ja Hohkan kömpelöistä piirrustuksista, hän ei ollut koskaan ennen pitänyt kynää kädessään. Hohka ei ollut kuitenkaan helppo läheinen. Hän meni aina oman päänsä mukaan, komenteli ja päästeli suustaan kaikenlaista huomaamatonta.  Silti aina jos olimme eronneet vihaisesti, seuraavana yönä taivaalla minua odottivat vaaleanpunaiset revontulet ja Hohkalla oli jo uusi seikkailu valmiina. Minua hän ei kutsunut melkein koskaan Vienoksi, olin aina Nokitukka, mikä voitiin sanoa tilanteen vaatiessa joko äärettömän hellästi tai kylmän ilkeästi.

Opin, että oli olemassa useita eri maailmoja. Hohka tuli toisesta sellaisesta, joka sijaitsi pohjantulien takana, aivan vieressä mutta silti jotenkin syrjässä. Kuuntelin loputtomia kertomuksia ja satuja sieltä, joka yö halusin enemmän vierailla pohjantulien takana. Se ei kuitenkaan ollut mahdollista, koska minun ja pohjantulien välissä oli jonkinlainen verho, niin minä sen käsitin. Vaikka pysyin koskettamaan Hohkaa, olimme silti erillämme ja se alkoi pikkuhiljaa olemaan melkein sietämätöntä. Päivämaailma tuntui nuivalta, kuluneelta ja liian tutulta. Tiesin, ettei minun pitäisi ravata pitkin pohjantulia niin ajattelemattomasti, ilman minkäänlaisia suojataikoja, mutta ajatus mummun hössöttämisestä esti minua sanomasta mitään. Muut olisivat vain leimanneet minut heti vikapääksi ja olisin jäänyt talon vanhapiiaksi, maine olisi pilalla ja en pääsisi enää ihmisten ilmoille. Niinpä pidin mölyt mahassani ja yö yöltä tummat sinermät silmieni alla kasvoivat ja lensin pidemmälle. Ja eräänä yönä pohjantulta tarttui myös huuliini.

“En mie tuonne asti voi hypätä! Tipun ihan varmasti”, Parahdin äkäisesti ja puristin käteni nyrkkiin. Seisoin oudossa asennossa, hiukan kyyryssä ja kädet auki sivuillani. Polvet tärisivät ja heilahtelin uhkaavasti alustallani, jona toimi napakka pohjoistuuli. Hohka piti tiukasti kiinni toisesta kädestäni, mutta hänellä ei näyttänyt olevan mitään ongelmia tasapainon pitämisen kanssa. Liekkitukka oli vedetty laiskasti kiinni ja koska pohjanpalot eivät loimunneet sinä yönä taivaalla, hän näytti ihmissilmälle melkein normaalilta. Vaikka tietysti, sormissa, varpaissa ja hiuksissa olikin revontulien hehkua ja silmät olivat aivan liian kirkkaat ihmiselle. Hohkan iho oli oudon väritön, melkein lumenharmaa, niinä hetkinä kun pohjanpalot eivät värjänneet sitä vihreäksi, oranssiksi tai punaiseksi. Ajattelin usein, että hän olikin kuin kangas, joka tarvitsi liekehtivät revontulet taakseen voidakseen kunnolla räiskyä. Hän ei suinkaan aina ollut se sama hurja olento, jonka olin nähnyt aikoja sitten ensimmäisen kerran. Ei sen puoleen, tuollaisenaankin hänessä oli jo tarpeeksi puuhaa.

Hohka puuskahti kärsimättömästi ja pyörähti ilmassa lähemmäs. Oli puolipilvinen yö, allamme levittäytyi loputon jänkä ja ympärillämme tuprutti kevyesti lunta. Punaiset huopatöppöseni heiluivat tuulen päällä, ja se tuntui vain hiukan vähemmän pelottavalta, kuin ensimmäisillä kerroilla. Tiesin, että jos Hohka päästäisi kädestäni irti, tipahtaisin suoraan ilman halki kuin kivi ja tömpsähtäisin jäiseen jänkään. Oli kestänyt kauan, ennen kuin Hohka oli saanut suostuteltua minut mukaansa, se oli tapahtunut kai pikkuhiljaa. Täällä nyt kuitenkin olin.

“Elä jaksa Nokitukka, hyppäät vain mukana niin hyvin se menee”, Hohka sanoi rohkaisevasti ja vilkaisin häntä silmäkulmastani pahasti. Nyökkäsin silti, ja puristin sormeni Hohkan ihoon niin tiukasti, että vihreää tarttui omaan käteeni. Loikkasimme yhtä aikaa, mutta minä olin lyhyempi joten hypystäkin jäi pituutta. Mahani ehti jo kääntyä ylösalaisin ja kirkaisin, kunnes tajusin seisovani turvallisesti seuraavan tuulenvirran mukana. Kuljimme mukavaa vauhtia itään ja tämä virta oli selvästi suurempi ja rauhallisempi, se tuoksui mereltä. Päästin syvän huokauksen.

“Seuraavaksi opetan sinulle, miten ketunhäntää pitkin tehdään kuperkeikkoja! Sieltä sinäkään et putoa, revontulet tarraavat kiinni jalkoihin”, Hohka totesi pirteästi ja pyöräytti minut ympäri kuin tanhuissa. Minua pyörrytti ja nauratti yhtäaikaa. Olin ollut vain kerran mukana pohjanpaloissa ja se oli syöpynyt ikuisesti verkkokalvoilleni. Väriloisto, äänet toisesta maailmasta, kitinä ja napsutus joka oli laittanut korvani humisemaan. Se oli ollut ihmeellistä ja tuntunut samaan aikaan kauhean pahalta, minua oli oksettanut sen koko ajan koska tiesin olevani liian lähellä jotakin toista maailmaa. Sellaista, missä minun ei kuulunut olla, ei tällaisena. Siellä oli ollut liian valoisaa, revontulet olivat kietoutuneet ympärilleni liian omistavasti ja minusta tuntui että pääni olisi räjähtänyt. Silti halusin kokea sen uudelleen, koska kaikki tuo huono ei riittänyt nollaamaan kaikkea kaunista.

Heräsin aamulla, silmiäni särki, nenä valui solkenaan ja korvissa humisi. Yritin nousta istumaan, mutta maailma heitti kärrynpyörää ja vajosin takaisin pellavalakanoihin. Vahva väristys kulki pitkin ruumistani ja vetäydyin pieneen kasaan. Kurkku tuntui hiekkapaperilta ja raakuin äitiä käheällä äänellä, kunnes hän lopulta hipsutteli huoneeseeni ja istui sängynpäätyyn. Äitin hiuksissa oli sulanutta lunta ja posket olivat punaiset, hänen kätensä tuntui kylmältä otsaani vasten.

“Mihin koskee?”, Hän kysyi hiljaa ja toinen väristys ravisti minua, päänahkakin nousi kananlihalle.

“Jokapaikkaan”, Mutisin takaisin ja mummu köpötti myös huoneeseen, vilkaisi naamaani ja alkoi luettelemaan eri salvoja ja rohtoja, joilla minua pitäisi lääkitä. Äiti näytti vähän ärsyyntyneeltä, ainakin se oli vaihtelua siihen ainaiseen alakuloisuuteen.

“Älä jaksa höpäjää, likalla on normaali räkätauti”, Hän tokaisi ja mummu puuskahti paheksuvasti. Hän sanoi jotakin hunajamehusta, mutta en jaksanut enää kuunnella, vaan suljin silmät ja yritin olla keskittymättä jäytävään kipuun otsassa. Jossakin vaiheessa nukahdin ja nukuin suoraan seuraavan yön ja puoli päivää.

Mummu istui sänkyni vieressä, kutimet kalkattaen. Muut olivat ulkona töissä. Oli kulunut jo viikon päivät, mutta tauti ei hellittänyt otettaan. Äitikin oli luovuttanut ja antanut mummun testata yrttiliemiään ja loitsujaan. Taudista huolimatta kävin öisin ulkona, en voinut jättää menemättä. kunnes yhtenä yönä pyörryin hankeen ja Hohka hätääntyi, sen jälkeen hänkin komensi minua pysymään sängyssä. Hohka ei suostunut astumaan varpaallakaan sisälle mihinkään taloon, eikä oikeastaan edes ihmisasumuksen lähelle, joten olin ollut liian kauan näkemättä häntä.

“Eiköhän olisi jo aika harjata tuo sinun tukkasi auki, se on kauhia harakanpesä”, Mummu totesi tiukasti, minä pudistelin päätäni, kun en jaksanut puhua. Tiesin hyvin, että hiuksissani oli oranssia ja vihreää pohjanpaloa, joka jäisi kiinni mummun käsiin, jos hän yrittäisi kammata hiuksiani. Mummun silmät siristyivät epäilevästi.

“Ettei vain tukassas olisi maahistakkuja?”, Hän tivasi ja ravistin päätäni uudestaan, vetäytyen syvemmälle vilttien ja turkisten alle.

“Voitko kertoa minulle tarinan?”, Kysyin siirtääkseni mummun ajatukset muualle. Mummu rakasti puhumista, joten hän hymyili maireasti, tuli istumaan sängynpäätyyn ja alkoi sivelemään luitaan. Tarina oli vanha ja tuttu, se kertoi urheasta pojasta joka lähti kelkan kanssa vuorenjättiläisen linnaan hakemaan takaisin joulunhenkeä. Joulu oli mennyt jo, mutta kuuntelin tarinaa silti tyytyväisenä, silmät kiinni ja unen ja valveen rajamailla huojuen. Isoisoäidin ääni oli ohut, paperinen ja unettava.

En huomannut, mitä hän teki, ennen kuin puhe keskeytyi ja mummu veti terävästi henkeä. Avasin vaivalloisesti silmäni, ja huomasin että hiukseni oli auottu pitkin tyynyliinaa mustaksi verhoksi. Paitsi että mustan seassa oli hohtavia juovia revontulia. Melkein kuulin korvissani niiden naksutuksen ja kitinän, pohjantuli loi mummun kasvoille kummallisia varjoja. Kavahdin istumaan ja kiskoin hiukset niskaani kiinni nopeasti, mutta hiuslenkkini ei ollut ranteessani. Olin antanut sen Hohkalle, toinen nahkanauha oli mummun kädessä. Hän puristi luita toisella kädellään niin että rystyset tunkivat läpi ryppyisestä ihosta. Minun piti niistää nenäni, mutta en uskaltanut liikkua.

“Minähän sanoin että sie näit villitulen, mihin sie oot ittes hankkinut?”, Mummu kysyi kuiskaten, puoliksi vihaisesti, puoliksi peloissaan.

“En mihinkään”, Kivahdin, mutta ääneni vavahti, paljastaen räikeän valheeni. Päästin käteni tippumaan syliini ja hiukseni pohjantulineen ryöppysivät olkapäilleni.

“Mie en uskaltanut sanoa mitään, mutta ethän kerro muille”, Sanoin alistuneesti. Mummu veti syvään henkeä ja huokaisi.

“Eiväthän net sitä ymmärtäisi, mutta huolissani mie olen. Oletkos sinä rakastunut?”, Mummu kysyi ja päästi luut irti. Ryppyjen verhoamissa silmissä oli erikoinen katse, kuin hän olisi jopa odottanut tätä. Niistin saadakseni lisää vastausaikaa ja puraisin huultani. Rakastunut, mistä sen tiesi? En ollut koskaan ajatellut sitä sillä tavalla, koko sana maistui suussa oudolta. Silti, miksi muuten olisin joka yö kiivennyt ulos ikkunasta, oman terveydenkin uhalla. Hohka oli hankala ja äkkipikainen, mutta silti tuntui sitäkin kauheammalta olla edes muutama päivä erossa. Nauroin katketakseni Hohkan kanssa, heittelin kuperkeikkoja pitkin revontulen kaarta, olinko milloinkaan muulloin tuntenut samanlaista iloa? En osannut ainakaan kuvitella. Mutta en minä koskaan ollut ulos lähtiessäni ajatellut sitä sillä tavalla, että tässä minä nyt rakastun ja ihastun. Se oli vain tarve, samanlainen kuin hengittäminen, tähdet nousivat taivaalle, minä lähdin metsään. Olin joskus nuorempana kokeilunhalusta suudellut jotakin naapurikylän poikaa, mutta se ei ollut tuntunut oikein miltään muulta, kuin märältä ja kömpelöltä. Tämä oli kaikkea muuta. En halunnut alkaa ajattelemaan Hohkaa enempää mummun istuessa minua vastapäätä joten yskäisin ja vastasin:

“Ehkä. Kai, kyllä mie olen. Luulisin”, Sopersin hiljaa.

Mummu nousi vaivalloisesti seisomaan ja käveli ikkunan luokse, katsoen synkästi taivasta, joka ei kirkastunut missään vaiheessa päivää.

“Sinun kannattaisi lopettaa nyt, kun vielä voit. Sen takiahan sinä kipeäksikin tulit, tulitautia tuo on. Olet ollut liian lähellä muita maailmoja, ne tekevät ihmisestä heikon. Ei meitä ole taivaalle tarkoitettu, ei tässä muodossa”, Mummu mutisi. Tuijotin häntä häkeltyneenä, enkä sanonut hetkeen mitään.

“Voiko sinne sitten päästä jotenkin?”, Kysyin varovasti, mahdollisimman neutraalilla äänellä, mutta jouduin laittamaan käteni reisieni alle estääkseni niitä tärisemästä. Mummu katsoi edelleen ulos ikkunasta, ajatukset jossakin kaukana.

“Voi, mutta set on vaarallista. Siihen on loitsu, mutta sitä mie en sinulle sano. Ne sanat pysyvät sanomattomina, ne rituaalit tekemättöminä. Eikä sinun kannattais enää taivaalla juosta, se koituu vielä kuolemakseks. Villitulista ei ole kumppaneiksi, net on aivan liian arvaamattomia ja räiskyviä. Palaisit loppuun”, En ollut koskaan kuullut mummun puhuvan niin vakavasti, kurtistin kulmiani. Se oli melkein pelottavaa, mahani oli pieni kova kivi. En halunnut kuunnella. Viime kuukaudet olivat olleet elämäni upeimmat, värikkäimmät ja jännittävimmät. Ne eivät voineet olla huono asia, ei tällainen tunne voinut olla vaarallinen. Loputon kaamoskin tuntui vain hyvältä, koska se antoi enemmän aikaa seikkailla toisessa, paljon mielenkiintoisemmassa maailmassa.

Hirsiseinät tuntuivat ahdistavilta, kuin ne painuisivat päälleni. Hiki valui kylkeäni pitkin, kuin viimeksikin ja tiesin etten voisi pysyä sisällä enää kauan. En vastannut mummulle mitään, kiskoin vain hiukset tiukasti päätä pitkin kiinni. Mummu kääntyi ympäri, käsi nyrkissä luiden ympärillä. Hänen huulensa värisivät, mutta en osannut sanoa, kuiskailiko hän jotakin vai ei. Minua ärsytti jostain syystä kauheasti. Aina nuo luut, kuin ne olisivat hänen elämänsä arvokkain asia. Nousin ylös sängystä, pyyhkäsiten hikiset ja pistävänhajuiset lakanat sivuun. Niiskutin edelleen, mutta äkäisyyteni oli siirtänyt sairauden hetkeksi sivuun. Marssin seinän vieressä olevalle vadille, kastelin karhean hansikkaan vedessä ja aloin kuuraamaan kasvojani ja kaulaani. Vesi oli lämmennyt sisällä, mutta se tuoksui mielestäni silti tunturilta.

“Lopeta nyt jo tuo mumina, mie en jaksa”, Ärähdin mummulle ja pieni ääni päässäni huomautti, että kuullostin ihan äidiltä. Mummu nosti leukansa ylpeästi pystyyn ja katsoi minua ankarasti. Hän päästi luut irti ja ne näyttivät hohtavan kevyen oranssina, kaiverrukset olivat tummemmat kuin ennen. Värähdin automaattisesti, niistä liikkui aaltoina outoa voimaa suuntaani. Olin aina ajatellut mummun olevan vain hupsu vanhus, mutta en ollut ennen miettinyt vaihtoehtoa, että hänellä olisi todellista voimaa.

“Selevä sitten, tee niin kuin haluvat. Olet jo melkein täyskasvunen likka, mie en sinun menoasi rajota. Muista vaan varotukseni”, Hän totesi kylmästi ja käveli kyhmyisen keppinsä kanssa ohitseni, kutimet kainalossa. Loiskautin äkäisesti veden pintaa vadissa ja tuijotin sen rauhatonta väreilyä, mieleni vähintäänkin yhtä sekavana.

Mummu kuitenkin piti lupauksensa. Ikkunaani ei kiinnitetty kovaa nahkaa, Isä ja Äiti eivät huomanneet minkään muuttuneen. Mummu ei puhunut minulle mitään, mutta synkät silmät seurasivat minua keinutuolista aina, kun puuhailin tuvassa. Seuraavien päivien aikana tautini helpotti ja olin melko varma, että mummulla oli siinäkin näppinsä pelissä. Pidin hiukset tiukalla lettikampauksella niskassa ja kiedoin kaulani paksuun villahuiviin putoavien hehkujen varalta. Muutkin aistivat kireyden ilmassa, mutta meillä ei ollut kotona tapana sotkeentua toisten asioihin. Isä näytti pelkäävän mummua, hän katosi ulkohommiin joka aamu aikaisin ja Äiti kolisteli astioita tarpeettoman kovaa. Minä olin saanut tarpeekseni koko mökistä, pihapiirista, koirien louskuttamisesta. Kaipasin taivaalle, ikävöin Hohkaa tavalla, joka pisti koko ajan rintakehässä kuin jääpiikki. Kuljetin huoneeseeni pienin elein hienoimmat huopasaappaani, sen takin jossa oli yleellinen turkisvuori ja hihansuissa punaista lankaa, paksut housut ja vihreän villatunikan. Paksun vyön, jossa oli metallireunaiset reiät, poronluukoristeisen puukkoni, paksuimman lakkini jonka läpät sidottiin leuan alle, tummat, käytössä pehmenneet kintaat. Korviin ripustin hienoimmat riipukseni, muita käätyjä oli turha paksujen vaatteiden alle laittaa. Riipukset olivat hopeaiset ja niihin oli kaiverrettu pieniä kukkasia.

Heti iltaruuan jälkeen vetäydyin omaan huoneeseeni huonon olon nojalla, mummu katsoi minua puulusikka keittoon unohtuneena, huolestuneet rypyt otsallaan. Muut hymähtelivät ja jatkoivat hiljaa syömistä. Suljin oven perässäni ja pönkitin tuolin ovenkahvaa vasten tiukasti. Riisuin arkivaatteet ja vedin hienot kuteeni ylleni. Ne tuoksuivat turkikselta, mullalta ja savulta. Pidin tumppuja kainalossa ja taiteilin ikkunan auki, heitin toisen jalan ikkunalaudan yli. Ilma hiveli kasvojani jäisillä sormillaan ja nyki vaatteitani leikkisästi. Oli tyyntä, kirkasta ja kylmää. Se oli huono asia, koska jälkeni erottuisivat lumessa. Kampesin itseni ikkunasta ulos ja kantapäissä tärähti, kun tumpsahdin lumeen. Vedin ikkunan kömpelösti takanani kiinni. Nyt hiljaa, ihan hiljaa, ettei kukaan tuvassa kuullut. Piti kiertää kaukaa pihan reunalta, etteivät koirat kuulleet, tai muut elikot hermostuneet. Mökin savupiipusta tuprutti yöilmaan savua ja tuijotin sitä hetken, ennen kuin käänsin päättäväisesti katseeni metsään. Pyrähdin kevyeen juoksuun, hanki oli jäässä ja kannatteli minua kevyesti. Ilma värähteli ympärilläni innokkaasti, pohjantulet kyllä tiesivät missä olin. Juoksin puiden siimekseen hiljaa ja nopeasti, halusin päästä äkkiä pois pihapiiristä. Piti päästä syvälle metsään, missä ei ollut polkuja tai koirien jälkiä. Lausuin mielessäni rukouksen metsälle ja sen väelle, että he ottaisivat minut suopuisasti vastaan, vaikka juoksin sinne tällä tavalla tylysti.

“Mie olen täällä”, Kuiskasin hengästyneesti, muuta ei tarvittu. Nojasin käsiä polviini ja vedin muutaman kerran syvään henkeä. Erämaa ympärilläni hiljentyi, tuntui siltä kuin vänkyrät kelot olisivat kääntyneet puoleeni. Toistin lauseen, ja tuuli nousi. Sanoin saman vielä kolmannen kerran ja humina ja rätinä saapui. Nykyään kuulin sen lisäksi musiikin, ja osan äänistä toiselta puolelta. Se oli sellaista musiikkia, mitä ihmisten ei ollut tarkoitettu kuulevan. Tuhannet kumeat rummut, jotka soivat komeammin kuin yksikään kuulemani noitarumpu, eläinten huudot, nauru, askeleet. Pohjanpalot nousivat yläpuolellani, pyöreäksi muodoksi, joka säteili päälleni riemukkaasti. Lumi, puut ja minä itse, kaikki värjäytyi pohjanpalojen edessä kuolemattomilla väreillä. Avasin näppärästi hiukseni ja annoin niiden paistatella tutussa valossa. Sydämeni heitti kolme kuperkeikkaa, laskin ne, kun näin Hohkan. Hän hymyili leveästi, niin että hymykuopat poskissä välkkyivät. Tänä yönä hänen päällään läikehtivä punertavat sävyt, ojensin käteni. Pohjanpalojen köynnökset kietoutuivat ahnaasti käsieni ja jalkojeni ympärille. Hohka pyörähti alas pohjanpaloista, melkein maahan asti ja tarttui käsiini tiukasti. Tähtisateelta tuntuvat sähikäiset kulkivat koko ruumiini läpi, olin jo miltei unohtanut miltä ne tuntuivat.

“Hei Nokitukka, oliko ikävä?”, Hohka sanoi, kujeileva hymy suupielessä.  Minä naurahdin kuivasti, kiedoin käteni hänen hiuksiinsa tumppuineen kaikkineen ja nenämme koskettivat. Olimme siinä vähän aikaa, taustalla etäinen rummutus ja en edes huomannut, kuinka kohosin hiukan ilmaan. Suutelimme pitkään ja ensi kertaa viikkoihin minulla oli kokonainen olo.

“Oli ikävä, aivan kauhia”, Vastasin lopulta, enkä siirtynyt kauemmas. Hiukseni olivat latvoista huurteessa ja Hohka pyöräytti yhden suortuvan sormensa ympärille, se ei sulanut.

“Ethän sie enää kipeä ole?”, Hän kysyi, kulmat hiukan kurtussa. Kohautin olkapäitäni välttelevästi.

“En mie tiedä, en kai. Minulla on sinulle kauheasti kerrottavaa. Mennään johonkin mukavaan paikkaan, sellaiseen mistä näkyy tunturit”, Pyysin ja Hohka nyökkäsi. Kohosimme ylös pohjantulia kohti ja minua alkoi heti pyörryttää. Toinen tumppuni putosi maahan, mutta en jaksanut välittää. Puun takaa menoamme tarkkaili ujosti orava, joka tärisi kuin haavanlehti.

Valtavan puun oksanhaassa oli yllättävän mukava istua. Puristin jaloillani sen karheaa pintaa ja kerroin jalat ristissä istuvalle Hohkalle kaiken. Taudistani, mummun puheista, oransseista luista. Yllättävää kyllä, Hohka oli hiljaa eikä keskeyttänyt kärsimättömästi, niin kuin yleensä. Hän vaikutti muutenkin vakavammalta, vihreät silmät mietteliäästi tuntureita katsellen ja hiukset villinä pilvenä pään ympärillä.

“Nyt mie en kestä edes olla kotona, kun mummu katsoo jokaista liikettäni kuin susi”, Lopetin nyrpeästi ja nypin neulasia oksasta tajuamatta sitä. Hohka pysyi hiljaa, joten käännyin häneen päin.

“No, mitä mietit, elä ole noin hiljaa”, Kehotin, ja Hohka pudisteli päätään.

“Aloin vain miettimään mummusi puheita. Mie olen ihan varma, että yhdessä laulussa kerrotaan miten ihminen nostetaan Hjallandiin, en vain osannut ajatella sitä ennen kuin puhuit mummusi luista”, Hän vastasi. Hjalland oli nimi, millä Hohka kutsui pohjantulia, tai enemmänkin sitä, mikä oli pohjantulien takana. Puraisin huultani.

“Luuletko, että ne ovat merkittäviä?”, Kysyin, vaikka aavistin vastauksen. Hohka nyökkäsi hitaasti ja yht’äkkiä hän hyppäsi seisomaan niin että oksat heilahtivat, kasvoillaan erikoinen loiste.

“Sehän on mahtavaa, jos saan selvitettyä miten taika tehdään! Voit tulla tänne, jättää koko maan taaksesi”, Hän sanoi ja heitti voltin. Minä kurtistin kulmiani, ja puristin puuta tiukemmin. En ollut osannut aavistaa, että keskustelu kääntyi tähän suuntaan.

“Etkö sinä haluaisikin sitä, miksi muka et tahtoisi? Valitat joka kerta, kuinka ikävää ja ahdistavaa kotonasi on”, Hän sanoi hiukan syyttävästi.

“Hohka, ei se ole nuin yksinkertaista”, Sanoin hitaasti. Hohkan kasvoilla oleva loisto tuntui tummenevan, hän tarttui käteeni.

“Miksi se ei olisi? Pohjantulien takana on kokonaan toinen maailma, et ole nähnyt sieltä vielä mitään. Oikeastaan, et ole nähnyt minuakaan kunnolla, meidän välissämme on koko ajan kerros tätä nukkaista verhoa! Et edes tiedä miltä oikeassa, aidossa muodossani näytän. Katso”, Hän kivahti ja käänsi käteni kämmen ylöspäin. Hohka painoi sormellaan kämmentäni, joka värjäytyi hetkeksi vihreäksi, mutta palautui normaaliin sävyynsä pian. Ihon pinnalla väreili tuhansia pieniä sähikäisiä, jotka katosivat nopeasti. Nielaisin ja tuijotin käsiäni pitkään, kunnes Hohka päästi sen irti ja siirtyi kauemmas.

“Sie voisit olla aina samanlainen, kuin minäkin. Näen siitä välillä vilauksia, pohjantulissa. Sinun hiuksesi olisivat liekehtivän violetit, oletko nähnyt pohjantulissa violettia?”, Hän kysyi, edelleen jotenkin syyttävään sävyyn, kuin ihmisyyteni olisi minun syyni. Pudistin päätäni ja kohotin katseeni.

“Se johtuu siitä, että sinä et ole siellä. Jos tulisit Hjallandiin, pohjantuliin ilmestyisi uusi sävy, sinun sävysi”, Hohka totesi, nyt lempeämmin. Minä vedin tumput takaisin käsiin, sormet olivat kauhean kankeat kylmästä.

“Mie tulin kipeäksi pohjanpalojen takia, mistä sen tietää, selviäisinkö siitä”, Sanoin lopulta, mutta Hohka heilautti kättään vähättelevästi.

“Se johtuu vain siitä, että olet ihminen, Nokitukka, eikä sinun kuuluisi olla niin lähellä rajaa! Mutta loitsun jälkeen et enää ole ihminen, ruumiisi jää taakse ja pääset kulkemaan pohjanpalojen läpi”, Hän vastasi. En koskaan pysynyt perässä Hohkan mielialanvaihteluissa, hän pirskahteli kaikkiin suuntiin keskustelun aikana. Mielessäni soivat mummun sanat Villitulien arvaamattomuudesta ja huokaisin voipuneesti. Hohka sukelsi luokseni ja painoi suukon nenänpäähäni.

“Sinä olet aina niin kauhian apea! Mieti nyt, kokonainen maailma. Eläimiä, joita et ole koskaan nähnyt, kettuja joiden hännät ylttävät koko taivaankannen läpi. Rakennuksia, jotka ovat kuin spiraaleja ja kiipeävät tähtiin asti! Loputtomia metsiä, joiden puut heiluvat kuin merilevä. Haluan näyttää sinulle ihan kaiken Hjallandissa, ja perheeni! Et ole koskaan nähnyt veljiä ja siskojani, heitä on satoja! Villitulet ovat kaikki sukua toisilleen, me kaikki synnyimme samasta liekistä, toisin kuin Revonsäteet ja Napisijat”, Hohkan ääni oli kiihkeä ja hänen silmänsä välkkyivät, hän ei puhunut usein Hjallandista. En voinut kuin kuunnella mykistyneenä. Minulla oli sellainen olo, kuin olisin seissyt heikolla jäällä, joka ulisi allani uhkaavasti.

“He kaikki tulevat rakastamaan sinua, Nokitukka! Eivät kuitenkaan yhtä paljon, kuin minä. Pohjanpaloista on puuttunut sinun sävyäsi kauhistuttavan kauan, ole kiltti ja tule mukaani! Tule niin tanssitaan koko maailman ympäri niiden soittimien tahtiin, joita et ole ennen kuullut. Jos saan selville loitsun, lupaathan lähteä mukaani?”, Katsoin omaa villitultani toivottomana. Annoin itseni unelmoida hetken aikaa, siitä kaikesta. Mitä jos oikeasti jättäisin mökin taakseni? Porot jatkaisivat juoksuaan, äiti jatkaisi kehräämistään, isä jatkaisi töitään. He olisivat surullisia, tottakai, mutta eivät ikuisesti. Halusin niin kauhean paljon olla itsekäs. Halusin miettiä itseäni, ja Hohkaa. Viime kuukaudet olivat varmasti olleet elämäni erityisimmät, upeimmat ja vaarallisimmat. Halusin kuvitella meidät Hjallandissa, ja hetken ajan tein niin. Se sai sydämeni tykyttämään kovaa, niin kovaa että Hohka virnisti leveästi. Tuuli ravisteli majapaikkanamme toimivaa puuta, se oli napakka puuska suoraan tuntureiden takaa. Samalla se tuntui puhdistavan ja selkeyttävän ajatukseni. Vedin syvään henkeä ja totesin:

“Mie lupaan”

Siihen tarvittiin ketunhäntä pohjantulista, kolme luuta, jotka oli haudattu vuodeksi maahan rautaisessa rasiassa, sekä sanat. Sanat piti sanoa kirkkaana yönä kolmen luun ympärillä, kiertäen samalla ne kolme kertaa. Luut symboloivat yhteyttä maahan, ihmisen ruumista. Ketunhäntä oli Hjalland, uusi muoto. Sanat olivat minulla rustattuna ryppyiselle paperinpalalle, olin kirjoittanut ne reittäni vasten, samalla kun Hohka oli kuiskannut ne niin hiljaisimmalla äänellään. Hänen huulensa olivat kutittaneet korvaani ja sanat olivat kuullostaneet pohjantulien napseelta. Jos ne sanoi kovaan ääneen ilman musiikkia, jotain voisi jo tapahtua. Paperi poltteli rintaani vasten nutun taskussa kivuliaasti, pidin sitä patjani alla piilossa päivisin.

Käteni tärisivät niin että lusikkaakin oli vaikea pidellä. Äsken olin tehnyt sen. Mummu joi joka päivä kitkerää teetään, mitä me kaikki muut inhosimme. Se haisi katajanmarjoilta ja joltain happamalta. Olin puristanut Äidin ruskeanväristä lääkepulloani tiukasti hikisessä nyrkissäni, ja lopulta kaatanut puolet sen sisällöstä mummun teepannun. Syyllisyys ja paha olo pyyhkivät ylitseni hirveinä aaltoina, ja melkein olin jo kaatanut koko teen ikkunasta ulos. Muistutin kuitenkin itseäni, että mummulel ei kävisi mitään, hän vain nukahtaisi, ainakin niin toivoin. Olin vienyt Äitin pullon nopeasti takaisin piironginlaatikkoon, missä hän piti sitä piilossa, luullen ettemme me tietäneet. Nyt piti vain odottaa, päivä oli vasta puolessa, oli vielä hieman valoisaa, vaikka aurinkoa ei tietenkään näkynyt. Seisoin ulkona lumihangessa ja katselin, kuinka takkaporo söi kuivaa heinää. Olin puristanut kädet tiukasti nyrkkeihin tumppujeni sisällä ja pidin mielessäni lukua siitä, näkyikö taivaalla pilviä. Niitä ei pitäisi tulla, Hohka oli sanonut niin. Tulin ajatelleeksi, että tämä oli varmaan viimeinen hetki, kun näin poron tässä muodossa. Tällaisena, lämpimänä, pienenä, ihmisenä. Poro käänteli päätään, sen tummanruskeat silmät tarkkailivat minua. Jostain syystä olin varma, että se tiesi mitä olin tekemässä. Se ei näyttänyt vihaiselta, näytti vain vieroksuvan minua, kuin olisin jo jotain muuta kuin ihminen, vanha tuttu Vieno. Nieleksin ja muistutin itseäni hengittämisestä. Pyörrytti ja hikoilutti, samalla tavoin kuin tulitaudin aikana, ehkä sitä se olikin. Ilma haisi hiukan lannalta ja savulta. Viime yönä oli tupruttanut lunta ja mökin katto oli siitä kylläinen, jääpuikot roikkuivat ikkunoiden päällä ja lunta oli lapioitu pois poluilta koko aamu. Kävin hakemassa porolle lisää syötävää ja välttelin parhaani mukaan pihapiirissä pyöriviä ihmisiä. En kestänyt katsoa ketään silmiin, en halunnut. Pelkäsin, että jos katsoisin, kertoisin kaiken ja sen jälkeen kaikki olisi pilalla. Lähdin takaisin sisälle, lumi allani narskuen.

Eteisessä oli suorakulmion mallinen vanha peili ja katsoin siihen, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Vihreä kulunut villapaita, mustat hiukset letillä niskassa, posket punaisena pakkasesta. Harmaissa silmissä hermostunut katse, niiden alla violetit sinermät. Rohtuneissa huulissa oli yksi kivulias palkeenkieli, pitäisi hieroa siihen rasvaa. Otsaa pitkin valuivat samat tottelemattomat suortuvat, kuin aina ennenkin. Paitsi pian tuota ei enää olisi, ei ainakaan tismalleen samanlaisena. En kävelisi enää sisälle lumipaakkuja nilkoissa, niistäisi nenääni hihanpieleen, vetäisi turvonnutta ovea voimalla kiinni. Ei olisi enää villalta ja katajanmarjoilta tuoksuvaa mökkiä, pitkää puupöytää ja hiljaisia syöjiä, joiden kanssa minulla ei ollutkaan puhuttavaa. Tai, no eiväthän he ja mökki katoaisi mihinkään, nyt olin itsekeskeinen. Vain minä katoaisin, suoraan ylös ja läpi Pohjantulista.

Astuin johonkin märkään, se imeytyi harmaaseen villasukkaan ja tuntui hiukan tahmealta. Seurasin katseellani lätäkköä ja näin lattialla lojuvan puukuksan. Se oli tippunut mummun kädestä. Hän röhnötti nojatuolissa pää kallellaan, kurkusta kuului hiljaista kuorsausta. Henkäisin helpotuksesta ja sitten hymyilin itselleni syyllisesti. Kävin tarkistamassa, että teepannu oli tyhjä ja hiivin mummun luokse. Tökkäisin sormellani ryppyistä, löysää poskea. Puhalsin korvaan, naputin otsaa, ei minkäänlaista reaktiota. Pelkäsin, että eteisestä kuuluisi rymistelyä ja askeleita, juuri nyt kun tilanne oli tulenarka. Liu-utin käteni varovasti mummun villahuivin alle ja vedin esiin paksun nahkanarun, jossa roikkuivat terävät luut. Ne tuntuivat lämpimiltä kättä vasten ja hyrisivät kummallisesti, kuin olisivat tienneet pääsevänsä käyttöön. Kaiverrukset painautuivat sormieni ihoa vasten ahneesti, ja vedin taskustani kömpelöt rautasakset. Nipsaisin nahkanauhan poikki ja vedin korun lähelleni, mutta mummu ei edes liikahtanut. Kuorsaus koveni ja huomaisn pidättäneeni hengitystä. Minun osani oli melkein tehty. Livautin luut ja sakset takaisin ruskeiden housujeni taskuun, lähdin peruuttamaan hiljaa kohti eteistä. Märästä sukastani jäi lattialle tummia tahroja, ja teen haju pysytteli nenässäni pitkään. Ymmärsin, että siitä lähtien, kun olin ensimmäisen kerran kohdannut Pohjantulet, kaikki oli jo päätetty. Se jäinen hurma ei ollut koskaan lähtenyt, se oli kietoutunut sydämeni ympärille omistavasti ja nykyään sillä oli myös nimi. Hohka.

Tähdet kuiskailivat odottavasti ja tuntuivat katsovan minua kiinnostuneina. Ne näyttivät paljon isommilta, kuin ennen, tai ehkä maa vain vaikutti etäisemmältä. Ilta oli pimentynyt ja olin ollut poissa kotoa jo tunteja. He olivat varmasti jo löytäneet mummun, mutta en uskonut, että minua vielä erityisemmin kaivattiin. Marssin eteenpäin, jatkuvasti hiplaten taskuni sisältöä. En oikeastaan edes keskittynyt ympäristööni, koska tiesin mihin olin menossa, eikä sillä enää vain tuntunut olevan merkitystä. Tarvitsin joen, kylmän ja kovan, loitsu oli tehtävä joen äärellä. Kuulin veden solinan jo kaukaa. Tähän aikaan vuodesta joki oli reunoilta jäätynyt, lumi oli kietoutunut koukerolle penkereen ylle, mutta vesi virtasi iloisesti. Se oli mustaa ja huokui kylmyyttä suuntaani. Katselin ympärilleni etsivästi, sen pitäisi olla täällä, niin Hohka oli sanonut. Toivoin, että minulla olisi joku seuranani, mutta kuullemma se piti tehdä yksin. Pienet kristallit nousivat hengityksestäni ilmaan, pian niitäkään ei enää tulisi. Milloinhan minua lähdettäisiin etsimään koirien kanssa? Pitäisi olla rivakka. Potkin lumista pengertä, kunnes se tuli esiin. Ketunhäntä oli loistavan oranssi ja monta jalkaa pitkä, se ei selvästi ollut tästä maailmasta. Lumi oli sulanut sen ympäriltä ja se loi ympärilleen lämmintä hehkua. Nostin ketunhännän arvostavasti käsiini. Hohka oli tuonut sen, kuten oli sanonut. Vastustin halua haudata kasvoni ketunhännän pörröiseen turkkiin, se oli niin iso että olisin voinut kietoa sen monta kertaa kaulani ympärille. Sen sijaan asetin sen sopivan matkan päähän joesta, suureksi ympyräksi. Nyt kaikki tähdet kääntyivät kärkkäästi puoleeni.

Luut asetettiin ketunhännän sisälle, kaikki osoittamaan eri suuntiin. Varoin itse astumasta ketunhäntäringin sisälle, se pilaisi loitsun. Oli muuten pimeää, mutta ketunhäntä valaisi ympäristönsä. Lumi sihisi luiden osuessa siihen ja hetkessä ilma hurisi vieraan enerian kyllästämänä. Vedin kohmeisin sormin esiin paperinpalan. Sydämeni tykytti kovempaa kuin koskaan ennen, minua itketti ja nauratti yhtä aikaa. Tunsin veren kohisevan varpaissani asti, kuin se olisi tiennyt näiden olevan viimeisiä hetkiä, kun se pystyi tekemään niin. Ruumiini vastusti loitsua vaistomaisesti, koska se halusi pysyä maassa, pysyä hengissä. Sappi nousi kurkkuun ja vastustin yökkäämistä. Sen sijaan taittelin paperin auki. Sanat olivat siinä, levottomasti vääntelehtien. Pimeys välkkyi näkökenttäni reunoilla.

Otin ensimmäisen askeleen, olin nyt ensimmäisen luun kärjen kohdalla. Lausuin ensimmäisen säkeen kielellä, joka ei sopinut suuhuni, se kirposi kieleni kärjeltä kuin kipinä. Ketunhännän kärki alkoi palaa violetilla liekillä. Luu värisi tuskallisesti, sen pintaan ilmestyi kapea halkeama. Polveni löivät loukkua ja kaikki ihoni karvat olivat hurjasti pystyssä. Pakotin itseäni ottamaan seuraavan askeleen, toisen luun kärjen kohdalle, ja lausuin toisen säkeen. Violetti liekki eteni ketunhäntää pitkin, ja maailma ympärilläni alkoi näyttää kummallisen mustavalkoiselta, kuin se valokuva jonka olin nähnyt kiertelevän kauppiaan mukana. Kolmannen luun kohdalla oksensin rajusti, mutta en astunut pois ringin äärestä. Pyyhin hihalla huuleni, oksennuksen happamuus kirveli niiden pintaa. Ringin valo hohti pitkälle taivaalle ja sen sisältä huokui kummallisia kuumia aaltoja, jotka nostivat hiukseni ylös pääni ympärille. Latvoissa kyti violettia tulta ja vilkaisin taivaalle. Humina ja kitinä kumisi lähellä, mutta pohjanpaloja ei vielä näkynyt. Sain äänestä kuitenki voimaa, ja kiersin luut toisen kerran. Jokaisen askeleen jälkeen oloni oli raskaampi, ruumiini tuntui kauhean ahtaalta ja vieraalta. Tuntui, kuin silmäni olisivat jossain kaukana, katselin eteeni mustan tunnelin päästä. Halusin sulkea silmäni, mutta en sallinut sitä. En tuntenut varpaitani, sormieni päissä oli jääkiteitä, jotka tuntuivat siltä kuin olisin työntänyt käteni suoraan takkatuleen. Silmissäni välkkyi valkoista, kirkasta valkoista kuin keskipäivällä. Vai tuliko sen ketunhännästä, en ollut varma. Nyt ei voinut lopettaa, ei enää. Korvani vieressä rätisi, ja jokin etäinen osa minusta ymmärsi, että hiukseni olivat tulessa. Sekin tuntui mitättömältä, koska pohjantulet olivat syttyneet taivaalle. Ne olivat suuremmat kuin koskaan ennen, tai sitten minä olin pienentynyt. En ollut koskaan nähnyt samanlaisia värejä tai muotoja. Kuulin Hjallandin äänet tuskallisen tarkasti, korvissani rutisi. Villitulia oli satoja, ne kaikki tanssivat kuin riivatut, ringissä yläpuolellani. Kiihkeä rummutus veti luokseen itsepäisesti. Yritin etsiä Hohkaa, mutta päässäni tykytti liikaa. Vielä oli yksi kierros jäljellä.

Ensimmäisen askeleen jälkeen toinen polvistani petti, paperinpala tippui lumeen, se oli enää kostea rytätty tollo. Yritin huutaa, mutta ääntä ei kuulunut. En tiedä miten, mutta konttasin eteenpäin, lumi suli käsieni alla säikähdyksissään. Nuo eivät olleet minun käteni, eivät varmasti olleet. Ne olivat rakkulaiset ja karrelle palaneet, mikseivät jalkani kantaneet? Ei, en voinut alkaa miettimään sitä, piti mennä eteenpäin. Pohjanpalot kiertyivät hetki hetkeltä lähemmäs, lähemmäs. Vielä vähän matkaa, ne huusivat minulle. Huuliltani valui maahan jotakin tummaa ja rautaista. Ketunhäntä oli palanut melkein loppuun, mutta sen liekki oli silti suurempi kuin aikaisemmin. Viimeisillä voimillani ryömin kolmannen luun kärjen luokse, palaneet kädet romahtivat ja vääntäydyin selälleni makaamaan. Allani oli märkää, ja kylmää. Kuului raaka repeävä ääni ja yht’äkkiä minä olin väreissä. En kyennyt liikkumaan, makasin edelleen selälläni, mutta en ollut varma missä. Hengitys ei kulkenut, silmäni eivät kääntyneet. Ne olivat minussa, pohjanpalot. Ne kulkivat lävitseni ja polttivat mennessään kaiken, mutta eivät jättäneet jälkeensä karrelle palanutta raatoa. Sentti sentiltä minä uudistuin, tuli ei enää ollut kivulias, se oli minua, olin joka puolella. Tunsin rummut syvällä, siellä missä ennen oli ollut jotakin muuta. Kasvojeni ylle ilmestyi hahmo, rummut sisälläni pauhasivat hulluina ja olisin hymyillyt, jos olisin kyennyt. Hohka hymyili hellästi, vihreät silmät olivat varmasti suuremmat kuin ennen. Hän oli niin tarkka, erotin jokaisen silmäripsen ja pisaman, hymykuopan ja hiuksen. Tuli sisälläni oli palanut melkein tiensä päähän, olin melkein uusi. Sormeni värähtivät ja Hohka painoi huulensa huulilleni tiukasti. Ei tuntunut enää sähikäisiä, vaan hengitin hänen tuoksuaan, tunsin jotain paljon parempaa.

“Hei Nokitukka”, Kuului kuiskaus ja minä nousin istumaan, ympärilläni maailma ja sydämessäni rummut, hiukseni violettina liekkimerenä kasvojeni ympärillä.

Luiden muruset olivat nahkapussukassa vanhan naisen kaulassa. Hän sulki korvansa muiden synkiltä puheilta, hukkumiselta, vereltä lumessa, tuhkalta. Luut olivat hiljaiset, niiden entinen värinä oli poissa, ne oli käytetty loppuun. Ne olivat enää vain luita, mutta hän piti niitä silti lähellään. Mökki oli kuukausia ihan hiljainen, nuorempi nainen makasi viikkoja sängyssä. Pikkuhiljaa se kuitenkin elpyi, takassa paloi taas tuli, kotityöt tehtiin, hautajaiset pidettiin. Eräänä päivänä aurinko nosti kasvonsa ujosti esiin ja kaamos oli ohi. Jokaisena yönä vanha nainen istui ulkona, hän odotti. Pitkän aikaa hän oli vihainen, surullinen, katkera. Mutta toivoaan hän ei menettänyt. Sen päivän jälkeen, kun kaamos oli loppunut, hän istui jälleen lumihankeen asetetulla puupenkillä. Lopulta hän tunsi värähdyksen nahkapussukassa, ja käänsi katse hurjana kasvonsa taivaalle. Kylmä ininä, napsutus ja humina kantautuivat hänen korviinsa ja vanha nainen otti hattunsa pois. Hiukset olivat valkoisemmat kuin lumi, ja pohjanpalojen hehku täytti ne. Hän katsoi yllään riehuvia pohjanpaloja, ja alkoi nauraa. Hän nousi seisomaan, potki lunta ympärillään ja käkätti onnellisena. Pohjanpaloissa loimusi vihreää, oranssia, punaista, sinistä, ja lopulta violettia. Etäinen rummutus oli niin hiljaista, ettei vanha nainen ollut varma, kuuliko sitä oikeasti. Silti hän etsi katseellaan, kunnes pohjanpalojen seasta erottuivat kaksi värisevää hahmoa. Vihreänoranssi villituli ja violetti pari tanssivat, hyppivät ja kierivät pitkin loputonta ketunhäntää. He ponnistivat käsi kädessä pitkään loikkaan ja ilma täyttyi hersyvästä naurusta, kuin joku olisi soittanut jääpuikoilla.