Novelli: Talvikki

"Talvikki"

Ruska Luiro

Soittolista

Tuuittaa, Maammo sivelee rupisiin polviin salvaa. Salva tuoksuu ihan Maammolta, suopursulta ja savulta. Pitkäänkin sen jälkeen, kun kaiken muun unohin, muistan sen tuoksun. Suukotti mun polvia ja laulo, liekutti. Maammo osas laulaa, mie en koskaan oppinut, eihän se ehtiny opettaakkaa. Mutta sen kädet mie perin, käet jotka osaa ommella, rakentaa ja kerätä. Ne mie vieläkin muistan, laulun ja suopursun tuoksun, kun jäinen pakkastuuli hakkaa päin naamaa ja eessä on vaan musta vesi.

“Meijän Talvikki se syntyki keskellä kesää, pää niin täynnä vaaleeta tukkaa että maammos sut nähessään huus ja melekee heitti alas! Huusit niin kovaa ja korkeelta että sut ois tehny mieli työntää suoraan takas sisään, sen ties jo sillo että tästä tytöstä ei laulajaa tuu” , Vilpa paasasi kovaan ääneen, herättäen kaikissa naurunpyrskähdyksiä. Hänen ryppyiset kasvonsa loistivat aurinkoisesti ja käsissä pyöri näppärästi lampaanhajuiset haituvat, joista valmistui lankaa. Muu naisväki kikatteli ja ohi kulkeva Tynikkikin hymähti, jauhaen kuusenkerkkää ja haisten tervaspuulta. Pyöräytin silmiäni ja viskasin Vilpaa pahaksi menneellä lantulla hylättyjen pinosta. Vanhus väisti näppärästi ja lisää naurua nousi kesäpäivään.

Itikat pörräsivät naisten hameenehelmoissa ja nilkkoihin oli levitetty tahmeita kerroksia pihkaa. Keskikesä koputteli ovelle ja kylä pörräsi kuin mehiläiset. Rantaan kasattiin isoa tulta, sinne viskottiin oksia ja risuja ja muuta roinaa. Tyttöset jakoivat suvisloitsuja keskenään, vanhemmillakin naisilla oli keveyttä askeleessaan. Vaikka taioille naureskeltiin, niihin kaikki suhtautuivat silti salaa vakavasti. Tällä hetkellä kylässä oli enemmän naimakelpoisia tyttöjä, kuin miehiä ja olin kuullut Vilpan puhuvan Hellikin kanssa siitä, pitäisikö sulhasia lähteä etsimään toisesta kylästä. Työnsin ajatuksen pois, yritin keskittyä lanttuihini.

Hellikin nuorimmaisella oli kukkaseppele hiekanvaaleilla hiuksillaan, tyttönen vasta. Tyttö juoksi ankan perässä pitkin pihaa, nenänpäässään mutaa. Osa naisista tähyili odottelevasti metsää päin, pian pitäisi metsästäjien palata. Nousin seisomaan ja venyttelin puutuneita raajojani. Kylä oli pieni, ei montakaan pitkää taloa ja lehmiäkin oli vain viisi. Sikoja oli joka talolla yksi, paitsi Tynikillä oli myös porsaita, mikä oli monien kateuden kohde. Varjostin kädellä silmiäni ja tähysin rantaan päin. Suviroihun hahmo kohosi mustana ylös, siitä tulisi tänävuonna komea. Se oli hyvä, pysyisivätpä  henget loitolla seuraavankin vuoden. Kauempana järvellä näkyi pitkien veneiden hahmoja, aurinko heijastui järvestä kirkkaana kuin kulta ja siristin silmiäni. Hikipisara valui ylähuulelleni ja nuolaisin sen pois. Aina ei ollut näin lämmin suvena, siitä pitäisi olla kiitollinen, mutta olo oli siitä huolimatta tukalan hikinen. Illalla kuitenkin taas kylmenisi. Irroittelin vaaleaa kangasta kainaloistani ja laskin veitsen puujakkaralle, josta juuri olin noussut.

Vilpa vilkaisi minua, mutta heilautin vain kättäni sanoakseni, että palaan kohta. Aina se vaan kyylää, mutta eipä kai siinä. On Vilpa aina musta huolehtinut, varsinkin Maammon menon jälkeen. Sehän mulle kaikki loitsutkin opetti.

Kompuroin alas kinttupolkua kohti järven rantaa. Sen toinen reuna näkyi helposti, kylä oli salmen kapoisimmalla kohdalla. Olin jo riisunut kaiken ylimääräisen, alushameen, kenkien nauhat, sukat ja liivinkin. Muuta ei voinut häveliäisyyden mielessä voinut ottaa pois, mutta halu repiä vaatteet päältä ja hypätä järveen oli kova. Keräsin helmat polvien yläpuolelle myttyyn ja kyykistyin rantakivelle, työntäen kädet veteen. Katselin omaa värisevää kuvaani järven pinnasta, vesi oli melko kirkasta ja pohjan kivet olivat kuin omia pieniä jalokiviään. Kovahkot kasvonpiirteet, terävä nenä, leveä suu, ruskettuneet poskipäät. Tukka oli niin vaalea että sitä ei miltei järven pinnasta erottanut. Läiskytin vettä naamalle ja kaulalle, hieroin niskaan ja reisien väliin. Päätä särki oikean kulmakarvan yläpuolelta. Vetäisin hameen taskusta kauhtuneen liinan ja sidoin sen päähäni. Letitin tukan uudestaan ja nakkelin letit niskan puolelle.

Järven pintaan ilmestyi toinen hahmo ja hätkähdin. Liina lätsäytti jalkansa veteen ja vettä räiskyi päälleni.

“Melekeen tyrkkäsin sut veteen!” Liina sanoi kiusoittelevasti ja virnisti minulle silmät auringosta sirrillään. Hymyilin takaisin. Liina oli täynnä kesakoita, auringonsuukkoja jotka koristivat hänen naamaansa, olkapäitään, käsiä, jalkoja. Paljaat jalat heilahtelivat iloisesti vedessä ja hameenhelmat tummuivat ja liikkuivat hitaasti kuin vedenhenget. Liinan punertavat hiukset oli kerätty pään päälle sotkuisalle nutturalle ja osa hiuksista valui pitkin kaulaa kuin laiskat käärmeet. Liina, jota sanoin Pikkulintu-Liinaksi oli parhain ystäväni. Pikkuruinen, laiha ja lyhyt ja käveli aina hiukan varpaillaan. Hän ylettyi vain rintojeni kohdalle, kenties hiukan alemmas.

“En varmaan olis ees pistäny pahalla, täällä on kauhian tukalaa”, Vastasin ja kohottauduin pystyyn. Liina oli ollut hoitamassa lehmiä, hän teki sitä paljon. Liinassa oli sellaista avointa ja herkkää suloisuutta, että hänelle sulhon löytäminen olisi kyllä helppoa. Kenties se löytyisi jo tänä suvena, en olisi yhtään yllättynyt.

“Teetkös mun kanssa huomenna taikoja?” Kysyin salaliittolaisen äänellä ja hymyilin.

“Tottakai, ainahan myö tehään”, Liina vastasi ja pärskytti vettä jaloillaan. Takaani kuului huuto, se oli Vilpa joka kutsui.

“Tuuppas sie nyt hommiin, Vilpa vitsoo sut jos vielä yrität luistaa töistä”, Tokaisin ja autoin murjottavan Liinan ylös. Jos piti kerran kärsiä, niin sitten voisi ainakin kärsiä ystävän kanssa. Liina viskasi avokämmenellä vettä suuntaani ja kesäpäivä täyttyi naurusta.

Aurinko häilyi taivaanrannassa kuin ujo neitokainen. Paistuvan lihan käry tanssi yhdessä kesäyön ja märän ruohon hajun kanssa. Lintu rääkyi puunlatvassa, se ei pitänyt meidän elämöimisestämme. Ei sen väliä, mutta Tynikki saattaisi alkaa viskomaan lintua kivellä jos se ei pitäisi nokkaansa kiinni.

Suvena piti tanssia, polttaa roihua ja syödä. Tanssia niin villisti ja loikkia, että tanner tärisee ja henget kaikkoavat kauemmas. Piti kerätä kasveja ja tulkita suviroihun tumman savun hätiköiviä kiehkuroita. Hypätä roihun yli hameenhelmat mustina ja märkinä, villisti kiljuen. Sukeltaa hyiseen veteen, päällään ainoastaan rautainen koru, ettei näkki vain nappaisi.

Huivi kutitti avointa kaulaa, mutta lämmitti mukavasti hartioita. Solmin kasvien päät yhteen, sormenpäät vihreänä ja tahmeina. Liina repi hampaillaan sitkeää lihanpalaa, metsästäjät olivat saaneet suviaterialle napattua muutaman luisevan jäniksen ja linnun. Liinan letit olivat pörrössä ja otsalle oli pyörähtänyt muutama hikinen hius. Sääski inisi korvani vieressä, mutta annoin sen olla ja asetin valmiin seppeleen Liinan hiuksille.

“Seihtemän kukkaa, niinko pitääkin. Näytät ihan Mielikin tyttäreltä”, Totesin ja hankasin käsiäni hameenhelmoihin. Liina viskasi pienen luun olkansa yli ja hymyili vinosti. Hän vilkaisi ripsiensä alta roihun toiselle puolelle, missä istui muutama mies ja kuiskasi Vilpan opettaman pätkän:

“Mie nostan neien lemmen, neien kunnian kohotan, maan alta makoamasta, lehosta lepeämästä, nostan lemmen liehumahan, päälle muien kunniasta, muien lempien ylitse”, Kun hän lopetti, Liina katsoi kuitenkin minua, melkein epävarmasti. Tottakai nämä asiat olivat hänelle pelottavampia, koska kaikki oli pikkulintu- Liinalle pelottavampaa kuin minulla. Minulla oli myös se etu, ettei minua katseltu kihlausmielessä. Olin useimpien mielestä liian pitkä, liian vaalea ja liian kopea. Oikeassahan he taisivat olla.

Kylän väki oli kokoontunut rantaan, löyhästi roihun lähistölle. Joku oli puhallellut pajupilliin, toiset keskittyivät syömiseen ja tanssimiseen. Eukot puhelivat keskenään ja tekivät loitsuja, niitä hyvänlaisia, millä ennustettiin tulevaa vuotta. Yrittivät povata tulevaa satoa roihun keskimmäisestä puusta. Paljaat varpaani kaivautuivat karheaan hiekkaan. Niitä paleli, mutta ei se haitannut.

“Kuules Talvikki, mepä ei olla vielä hypätty suviroihun yli”, Liina tokaisi ja nousi seisomaan, katsoen minua haastavasti. Puuskahdin leikkisästi ja ristin käteni.

“Pitääkös sitä nyt joka vuosi hyppiä, sieki oot jo aikanainen, ihan liian vanha tuommoseen”, Liina kiskoi minut pystyyn ja kohti rantakiviä.

“Valitukset veks ja jalat veteen”, Hän kiljaisi ja muutama katselija naurahti. Lopetin esittämiseni ja juoksin Liinan edellä järveen. Rakastin perinteitämme, mutta minä ja Liina tiesimme molemmat että roihun yli loikkaaminen oli vasta alkua. Meillä oli keskenämme vielä paljon salaisempia ja erityisempiä rituaaleja.

Annoin mekkoni helmojen kellua vedessä kunnes ne olivat raskaat ja tummat, valoin kylmää vettä käsiini ja kasvoilleni. Olin monta kertaa saanut ikäviä palovammoja roihusta, mutta tekemällähän sitä oppii. Liina kietaisi hiukseni näppärästi päälaelleni, tunsin kylmät sormet niskassa, ne tuntuivat aivan pieniltä jäisiltä hämähäkeiltä. Mahanpohjassa kipristeli mukavasti.

Hiekka liimaantui kantapohjiin ja varpaita nipisteli. Liinan käsi kietoutui omaani, sormet limittäin. Tiukasti, niin tiukasti että sattui. Tiesin, että minä lähtisin juoksemaan ensimmäisenä, niin se aina oli. Roihun liekit ja romahtavat puut natisivat ja poksuivat. Puiden sisältä paljastui punaisempaa loimuavaa hiillosta joka oli juuri sen väristä, miltä kuvittelin rakkauden tuntuvan. Tunsin Liinan kireän olemuksen vierelläni ja vedin henkeä huulteni välistä. Pinkaisin juoksuun ja Liinan jalat hakkasivat maata vieressäni. Vielä vähän vielä vähän, elä hyppää vielä tai sitten sattuu. Muutama askel- NYT!

Polttavat hiilet hipaisivat varpaanpäitäni, mutta minä olin jo loikannut ilmaan. Liekit ja tuuli humisivat korvissa ja silmäluomieni takana vilisi ja poltti. Yhden hetken ajan sydämeni upposi, kun Liinan käsi muuttui joksikin liukkaaksi, linnun siiveksi. En silti päästänyt irti. Silmäluomieni takana paloivat vieraat silmät, väriltään kuin kytevät hiilet. Rysähdin kylmään hiekkaan mahalleni ja jotain rojahti päälleni. Liinan kylkiluut pistivät ikävästi lonkkaani ja hänen päänsä kolahti leukaani. Makasimme maassa ja tuijotin hetken ajan Liinaa hämmästyneenä. Kukkaseppele oli vieläkin paikallaan, tosin yksi kasveista oli mustunut ja kallellaan, katsoen minua syyttävästi. Remahdin nauruun ja Liina kierähti pois päältäni. Lojuimme maassa kikattaen ja roihun vieressä istuneet nuoret miehet liittyivät nauruun. Liina puristi edelleen kättäni. Taivas oli laventelin värinen ja hiuksissani oli nokea, hameenhelmat tuntuivat nyt lämpimiltä.

Salainen paikkamme. Sopivan hankalassa kohdassa, ettei sinne osannut ellei tiennyt minne mennä, minkä puun kohdalta kääntyä, mille kivelle laittaa jalkansa. Kylämme vieressä oli metsä, iso ja hengittävä metsä, minne ei saanut mennä yksin. Sinne katosi helposti karjaa ja lapsia, edes vaatteiden kääntäminen ei aina pelastanut metsänpeittoon eksymiseltä. Ei se ollut paha metsä, mutta väeltään oikukas, talvisin synkkä. Metsän takana odotti koski, jylläävä ja kuohuva avonainen suu, joka parhaimillaan tarjosi kalaa ja pahimmillaan hukutti välittömästi. Kosken yläjuoksulle ei ollut mitään asiaa, sen tiesivät kaikki. Eikä liian syvälle metsäänkään saanut mennä, siellä alkoivat juurakot liikkumaan ja puunrungot painumaan päälle tukahduttavana peittona.

Mutta tänä yönä, suviyönä, metsä oli meidän ystävämme. Minä ja Liina livahdimme pois rannasta metsän siimekseen, seurasimme tuttua polkua, kaulassamme tietenkin punaiset huivit. Sammal oli kosteaa ja tuntui jaloissa täysin erilaiselta kuin rannan hiekka ja pikkukivet.

Oksat raapivat sääriini punaisia viiruja, kuin leikkisi kissan kanssa. Seurasimme tuttua näkymätöntä polkua, tie oli selvä mielessämme. Minä kuljin ensimmäisenä, Liina takanani, miltei hengittäen niskaani. Kumpikaan ei halunnut kulkea liian kaukana toisesta, vaikka metsä olikin nyt ystävällisellä mielellä, oli se silti arvaamaton. Oli silti ärsyttävää, kun Liina astui kantapäilleni. Inhosin sitä, kun hän laahasi tuolla tavoin perässäni. Lausuin hiljaa kunnioittavan sanan Tapiolle ja käännyimme tutun vanhan puun kohdalta oikealle. Veden liplatus kuului jo.

Yläjuoksun liukkaat punaiset kalliot ja keltaisena karjuva koski oli varma kuolema, mutta täällä oli rauhallisempaa. Vihreä sammal väisti punaisten kivien tieltä ja saavuimme omaan paikkamme. Vesi virtasi hiljakseen, sen pinnalla tanssi utua. Jos siristää silimiä niin melkeen näkee keijukaisten harsosiivet.

Vesi virtasi täältä järvelle päin, jos uomaa seurasi oikealle niin päätyisi takaisin rannalle. Jos taas menisi vasemmalle ylämäkeen, eksyisi pian metsään tai lentäisi suoraan koskeen. Ilma oli kostea ja viileä, imin sitä sisääni toivoen että pystyisin siirtämään kesäyön sydämeeni. Alkoi jo kirkastua ja silmiäni painoi. Liinan sääskensyömät käsivarret livahtivat ja hän kiskoi likaisen mekkonsa yltään. Pakotin unen karisemaan silmistä ja aloin vääntäytymään ulos mekostani, hikinen iho takertui kankaasen ja mekko puristi kainaloista. Kun viimein sain mekon pois, näin Liinan jo istumassa kivellä, vyötäröä myöten vedessä. Valkoinen paljas selkä oli kaarella, auringonsuukot koristivat olkapäitä. Liinalla oli varmasti kylmä, mutta hän ei värissyt. Pikkulintu-Liina vilkaisi olkansa yli silmissään kummallinen tumma katse. Vastustin halua ristiä kädet rinnalleni ja kävelin Liinan luokse. Hän livahti veden syliin sulavasti ja punainen pää upposi pinnan alle, melkein päästämättä ääntä. Vesi oli tumman pronssinväristä, mutta erotin Liinan liukuvan hahmon, potkivat jalat ja kauhovat kädet. Kylmä värähdys nousi pitkin sääriä, lantiolle ja siitä ylös hiuksiin asti. Rinnanpäät kovettuivat hyytävästä ilmasta. Vilkaisin taakseni metsään. Se ei näyttänyt enää niin lempeältä. Puristin rautaista rannerengastani ja hyppäsin tummuuteen.

Vesi löi korviini ja puhalsin kuplia nenästäni. En avannut silmiäni, annoin sydämenlyöntieni vasaroida pääni sisällä. Vesi liekutti minua tiukasti sylissään. Kauhoin laiskasti pysyäkseni paikallani, en halunnut vajota alas näkin majaan. Vauvan märinää, ei tuo mitään veden kohinaa ole.

Puristin silmät tiukemmin kiinni ja kuullostelin. Eihän vetehisillä ollut lapsia? Keuhkoissa alkoi kytemään niiden oma tuli, mutta ääni alkoi selventyä. Itkua se oli, lapsen rääyntää ja naisen huohotusta. Avasin silmäni apposen auki. Mustassa vedessä kieppui hämäriä hahmoja. Oliko se talo, mökki, vai maakuoppa? Miehen olkapää, naisen huuto. Vanhan naisen karheaa laulua, Vilpan laulua! Keuhkojeni kytevä tuli räjähti ja silmissä tanssi valkoisia tähtiä. Potkaisin pinnalle kolmella liikkeellä ja haukoin yön unista ilmaa sisääni. Sydän hakkasi kuin rumpu ja Liina ilmestyi vierelleni, hiukset valuen mustina päätä pitkin.

“Mikä on Talvikki?” Liina uteli karhealla äänellä ja sylki veteen, selvittäen kurkkuaan. Minä pudistelin päätäni, mutta vauvan itku kaikui silti korvissa.

“Lähetään jo pois, mulla on hirvee vilu”, Vastasin, vaikka se ei ollutkaan oikea syy. Ei se mitään, Liina ei koskaan osannut kertoa, milloin valehtelin. Pärskyttelin takaisin kiville ja kampesin itseni ylös, kehoni viivytteli kuin se olisi halunnut jäädä veteen.

Reisiä kivisti ja väänsin hiuksistani vettä. Liinakin kohosi kivelle ja värähti, tuudittaen itseään. Hän näytti vieläkin hauraammalta kuin normaalisti. Alaston keho täynnä sääskensyömiä, ruhjeita ja kesakoita.  En halunnut jäädä enää hetkeksikään tänne, minusta tuntui kuin kummallinen näkyni olisi turmellut koko salaisen paikkamme. Se oli nyt sen oma, ei enää meidän, minun. Revin mekon takaisin päälleni ja silmäni jumittuivat veden pintaan. Siinä kellui Liinan kukkaseppele, hitaasti liukuen alavirtaan. Halusin heittää sitä kivellä, en halunnut enää yhtäkään suvitaikaa. Ei enteitä, ei loitsuja, ei rituaaleja. Pelkästään jo matka metsän läpi takaisin kylään tuntui uuvuttavalta ajatukselta. En kuitenkaan näyttänyt tunteitani. Suoristin selkäni ja nakkasin märät hiukset olkapäilleni. Kukkaseppele katosi näköpiiristäni.

Yksin rannalla. Vieressä roihun mustat jäänteet. Jäätä salmen pinnalla, mutta sen alla vesi virtasi kiivaasti. Olin alasti, mutta mulla ei ollut kylmä. Vilkasin ylöspäin, pään ohi lens pieni punamahanen lintu. Oliko sillä haava vai oliko sen sulat tuommosset, en saanut selevää kunnolla. En kahtonut taakse, tiesin ettei siellä ollut mittään. Oli vaan mie ja salmi ja punamahanen lintu. Ei, järvee pitkin kulki jokin otus. Nousin seisomaan ja syän alko lyömään kovempaa, mutta ei mua pelottanut. Erotin valtavat sarvet ja sorkan osuessa järven pintaan, siihen kasvoi jääkukkia ja piikkejä. Se tuli mua kohti, ihan rauhassa, mutta varmasti. Lintu alko nyyhkyttään, mutta mie tuijotin sarvipäätä. Hirvi se oli, mutta minkä kokone! Valtava ko mikä, ja lumivalkone. Turvasta nousi höyryäviä pilviä jotka jäi pörräämään sarvien ympärille, tiivisty jääpisariks ja muodosti jääpuikkoja tarvaksen sarviin. Mun omakin tukka tuntu raskaalta ja jäykältä eikä mua yllättänyt, kun koitin sitä käellä ja se oli jäässä. Alko tuulemaa, kovaa ja ulisten. Ojensin käteni, se täris kauhiasti ja iho oli pienellä nyppylällä. Tarvas oli jo nii lähellä että mie huomasin itte olevani siihe verrattuna ko pikkutyttö. Sen silimät oli valtavat ja meripihkan väriset ja mie tuijotin niihi tiukasti. Tarvas laski valtavaa päätää ja pökkäs mun kämmentä lempeesti. Mun sormista alko kasvaa sarvea ja mie silitin tarvaksen kaulaa. Se halus mut kyytiisä. Linnun ääntely muuttu vauvan itkuks.

Ponkaisin istumaan, pistelevä peitto nyrkkeihin puristettuna. Vilpa kykki pyöreän huoneen keskellä tulta tökkien. Ovi oli auki ja sisälle tulvi keltaista valoa ja lannan hajua. Selkää särki, allani oli turkis ja tiukasti pakattua heinää ja neulasia pehmukkeena. Minun ja Vilpan talo oli pieni, mutta siellä asui lisäksemme Hellikki ja Hellikin aviomies sekä lapset. Eihän nyt meidän olisi ollut järkeä asua kahdestaan. Maammon ollessa elossa olimme asuneet tässä kolmestaan, vaikka sitäkin oli katsottu pahasti. Hellikki istui Vilpan vieressä sekoittaen puukulhossa puuroa. Hän hymyili minulle tietävästi, Hellikki oli ollut ainoa joka oli ollut hereillä viime yönä, tai aamulla, minun hiipiessäni sisään. Varmaankin hän oli odottanut minua, Hellikki oli luonnostaan huolehtiva ihminen. Toista oli Vilpa joka vain katsoi, ettei otso minua kitaansa vetänyt. Joku kutsui ulkoa Hellikkiä ja nainen kömpi matalasta ovesta pihalle, mekon polvissa savea. Minä konttasin polvillani Vilpan luokse ja puristin vanhuksen kättä.

“Vilpa mie näin kauheeta unta! Ja aikasemmin yöllä kuulin kummia” Kuiskasin. Vilpa ei katsonut minuun, vaan puhalsi tomerasti pikkuruisiin oksiin nuotion keskellä. Väänsin polvet altani ja oioin hameeni, joka oli rullautunut unessa vyötärölle. Reisien välissä oli ikävää hikeä ja polvessa komea sääskensyömä.

“Tukkas on ko harakanpesä, sui se”, Vilpa tokaisi ja jatkoi puuhiaan. Aloin harjaamaan sormilla tukkaani ja puhuin samalla:

“Mie kuulin eilen joessa itkua ja laulua, sun lauluas! Ja nyt näin unessa suuren valkosen hirven. Se käveli järven päällä”, Vilpan ryppyinen suu kiristyi, mutta hän ei vieläkään sanonut mitään.

“Kelle sie lauloit?” Utelin ja letitin vaaleat hiukseni laiskasti, hiuksia repsotti ties minne. Nuotio syttyi ja valaisi muuten pimeän talon , savun haju palautti edellisen illan elävästi mieleeni.

“Kelle sie lauloit?” Kysyin uudestaan ja väistin tottuneesti kun Vilpa kohotti puurokepin uhkaavasti.

“Varo suutas mukelo, ei tuommosia piä kailottaa”, Vilpa sähähti ja sulki oven, niin että jäimme punertavaan hämärään. Hän tyrkkäsi puurokulhon eteeni ja aloin syömään, kupristaen käteni kupiksi. Unen yksityiskohdat alkoivat jo pehmentyä reunoilta, pian se olisi jo kadonnut. Vilpa tuijotti tuleen.

“Annas olla, et täällä kylässä mittää huutele. Puhutaan myö sitte kahestaa” Hän totesi terävästi. Tuli piirsi vanhan naisen kasvon luut tarkasti, mustanharmaa karhea tukka ja känsäiset kädet.

“Mistä, mun unestako?” Vastasin suu täynnä puuroa. Vilpa muksautti päätäni pahkaisella kepillä, jonka avulla hän köpötti.

“Tulet mun kanssa keräämään suovillasta sitten iltapäivästä”, Vilpa tokaisi sivuttaen kysymykseni. Velli kärytti ja Vilpa sekoitti sitä manaillen. Hän huusi Hellikin nuorimpaisia poikia syömään ja minä alistuin istumaan hiljaa. Vilpa oli itsepäinen kuin vanha ahma ja suuttuisi jos alkaisin inttämään.

Myöhemmin päivällä teimme lähtöä Vilpan kanssa. Minulla oli pitkät sukat ja saappaat, hame oli solmittu polviin ja päässä paksu huivi. Vilpa oli hieronut korviensa taakse kammottavan hajuista mömmöä, joka hänen mukaansa piti kärpäset poissa niskavilloista. Kävin hakemassa hänelle vettä luuleiliin ja Liina katsoi menoani ompelupuuhien äärestä. Hän hymyili minulle tietävästi, olihan meillä yhteinen salaisuus, mutta vastasin vain kankealla hymyntapaisella. Minun ja Liinan juhannusseikkailu tuntui laimealta, tylsältä. Tiesin, että Vilpalla olisi jotain suurempaa, tärkeää kertomista. Nakkasin letit toiselle olalle ja palasin kylänrajassa odottavan vanhuksen luokse. Kävelemään lähtiessään Vilpa lausui hiljaa itsekseen:

“Nouse maasta mannun eukko, pellosta peri-isäntä, naisen ainoan avuksi, neien kuulun kumppaniksi, kanssani karehtimahan, aisoista avittamahan, vetämähän vempelestä, neien kuulun kulkiessa, ajaessa aimo naisen”

Räme sijaitsi kylästä auringonnousun suuntaan, metsän ohi. Olin siitä kiitollinen, minusta tuntui että metsä ja itse Tapio oli langettanut päälleni epäsuosion suven uintiretken jälkeen. Värähdin ja seurasin tiiviisti Vilpan kuperaa selkää.

Räme oli tulvillaan suovillaista. Suuria valkoisia tupsuja ohuiden kasvien päissä, kuin pieniä paloja pilvistä. Minun olisi tehnyt mieli painaa maaten niiden päälle, mutta koskaan ei tiennyt missä kohtaa maa voisi nielaista ilkeästi jalan tai imeä kokonaan mukaansa. Vilpan kanssa räme tuntui silti turvalliselta, hän tiesi kaikki hyvät polut ja petolliset sammalmättäät. Nyt hän kuitenkin kääntyi minuun päin ja sanoi:

“Ootas siinä, et mene minnekkää etkä kato mihin mie menen”, Lausahdus oli tiukan varoittava ja nyökkäsin, edes yrittämättä väittää vastaan. Vilpa lähti kulkemaan lyhyin, kankein askelin kohti tiukemmin kasvavaa aluetta, jättäen minut seisomaan huojuvien suovillaisten keskelle.

Illan usva pyörteili paksuna nilkkojeni ympärille, pakkautuen villaisten päälle tiukkaan syleilyyn. Päivän kuumuus tuntui haihtuvan, kylmä sumu kiipesi pitkin sääriäni. Halusin liikkua, mutta en kyennyt. Oliko Vilpa manannut minut paikoilleni? Jättikö hän minut tänne rämeen syötäväksi? Ei, se olisi hullua. En uskaltanut kääntää päätäni, koska minusta tuntui että takanani saattoi seisoa Usvanneito. Rämeestä noussut, hiuksissa turvepaakkuja, leukaa pitkin valuu ruskeaa kuolaa ja roikkuvista rinnoista vuotaa kosteaa sumua. Se nappaa minut.

“Jos ei minussa naista liene, niin panen parempiani, tämän pulman purkajaksi, kauhean kaottajaksi, nostan maasta mannun eukot, pellosta peri isännät, kaikki maasta miekkamiehet, hiekasta hevosurohot, väekseni voimakseni, tuekseni turvakseni”, Kuiskasin loitsun nopeasti ja sylkäisin vasemman olkapääni yli. Joko sylkiroiske osui suoraan Usvanneitoa silmään tai loitsu toimi, koska silloin Vilpan kumara hahmo palasi taas käppyrämäntyjen seasta. Hänellä oli sylissään likaiseen kankaaseen kääritty mytty. Vilpan huulet olivat enää ryppyjen reunustama viiva, kun hän istui puoliksi maatuneelle rungolle ähisten. Istuin vilpan viereen, laskien kontin maahan.

“Sun maammos ei nähnyt näkyjä, mutta yrtit ja loitsut se osas. Toivon, että sulle olis ees joitakin maammos parhaita puolia siirtynyt, kun tuppaat olemaan niin ylpiä ja ittepäinen”, Vilpa sanoi kuivasti ja minun suupieleni vääntyivät.

“Toisaalta, nuo viimoset saattavat olla Taatoltas. Se kun tuppas myös olemaan ylpiä ja ittepäinen”, Vanhus jatkui ja minusta tuntui, kuin hän olisi lyönyt minua mahaan. Vilpa ei koskaan puhunut Taatosta mitään, ei missään olosuhteissa. Kukaan kylässä ei ollut koskaan puhunut siitä, vaikka kaikki tiesivät ettei Maammo noin vain ilmestynyt lapsen kanssa paikalle. Jossain piti olla Taattokin. Mutta Vilpa oli kulkenut Maammon vieressä ja iskenyt jokaista solvaajaa kepillään, auttanut, vaihtanut kääreitä ja kokannut. Maammo vaan ei koskaan ollut mitenkään vahva, ei ainakaan synnyttämisen jälkeen. Sen takia hän aina sairastikin.

Vilpa kallisti päätään ja pyöritteli kalisevaa myttyä käsissään.

“Niin, ylpiä ja ittepäinen. Mutta komia se oli, kaunis kattoa. Pitkä kuin puu ja vaalea, yhtä valkone ko sinä”, Vilpa totesi ja nyhdin automaattisesti toista leteistäni.

“Marssivat tänne, valtavasta laivastaan. Eihän myö Maammos kanssa sillon tässä kylässä asuttu vaan tuolla etelämmässä, vaikka minun suku täältä onki. Miekat ja kirveet tanassa, parrat ko Tapiolla ja mukanaan kaikenlaisia helyjä. Hopiaista ja pronssista ja toinen toistaa loisteliaampia. Halusivat käyä kauppaa, ko meijän mettistä sai niin komeita turkkeja”, Vilpa sanoi hiljaa, muistellen. Hän silitti ohimennen pussukkansa turkisreunaa, otsa keskittyneesti kurtussa. Hengitys tuntui jääneen jumiin kurkkuun, sama palo kärvensi keuhkoja kuin juhannusyönä. Halusin itkeä ja painaa pään Vilpan syliin, mutta en voinut.

“Niinhän myö sitte tehtiin ja sun Maammos sai kaikista kauneimmat helyt. Korviinsa riipukset ja rinnalleen ketjut ja ranteisiinsa vihriät kivillä koristellut renkaat. Mie sanoin että elä ota, mutta oli se sun Maammoskin ittepäinen nainen. Kuvitteli olevansa mahtavakin parantaja, ko osas auttaa nuhanenäsiä lapsia ja hieroa salvaa hiertymiin”, Vilpa naurahti, toisessa silmässä kimmelsi kyynel kastepisaran tavoin.

“Sitä jatku ja vuojen päästä Taattos anto tämän ja sen jälkeen sinä lähit alulles”, Vilpa sanoi ja kääri likaisen paketin auki. Rintaneula oli mustunut, missä lie puunkuoren välissä Vilpa oli sitä kaikki vuodet pitänyt, mutta se oli silti kaunein koru, minkä olin nähnyt. Se oli hopeinen ja pyöreä. Vilpa laski korun kämmenelleni ja se tuntui äärettömän raskaalta ja kylmältä. Ympyrä oli taidokas kierre ja kehyksen sisällä makasi tarkasti kuvioitu hirvi. Sen sarvet tulivat ulos rintaneulan pyöreistä kehyksistä ja pitkin tarvaksen lapoja kulkivat tarkat kaiverrukset. Neula oli pitkä ja paksu ja vieläkin terävä. Syliini tipahteli kyyneliä ja tajusin, että ne olivat omiani. Vilpa nosti korun ja alkoi hinkkaamaan sitä samalla rätillä. Katsoi häntä avuttomasti, kädet velttoina sylissäni. Uneni valkoinen Tarvas tuntui makaavan vieressäni, suuri pää polveni päällä, hengittäen rikinkatkuisia pilviä.

“Mikä se on?” Kysyin hiljaa, ääni hävettävästi väristen. Vilpa sylkäisi rintaneulaan ja pyyhki sitä vielä kerran. Osa mustuudesta oli lähtenyt, solki kiilsi jo komeasti.

“En mie ittekkää sitä täysin tiiä, mutta sun Taattos se oli. Jottain merkittävää varmaan, olevinaan suurikin ele, niin varmaan!” Vilpa sanoi ilkeästi naurahtaen ja kiinnitti neulan nokkosmekkoni rintapieleen. Kylmyys levisi siitä sydämeen.

“No, pysyhän se mies täällä niin kauan että sie synnyit. Sitten se katos ko olis tuli persuuksilla, jätti meille kasan helyjä ja turkkeja. Niillä mie ostin meijän paikan täältä, pidin kaikki hiljasina. Samaan kylään myö ei voitu jäähä, sen verran pahasti oli sun Maammos häpäisty”, Vanhus sanoi ja katsoi minua säälivästi. Se ärsytti minua, en halunnut sääliä.

“Ei se koskaan luovuttanu, joka kesä aatteli että kyllä se mies vielä palajaa. Siinä Maammos sitten kuihtukin, omaan suruunsa. Tuulen vihat iskivät kovasti hauraaseen naiseen”, En enää kuunnellut Vilpaa. Nämä asiat minä jo tiesin. Mutta tämä, tämä solki. Se sitoi minut johonkin, toiseen sukuun. Olin jo ajatellut, että ehkä Maammon oli joku miehenpahainen vain pakottanut, mutta ei. Minulla oli kuitenkin aina ollut vaisto, tieto siitä että olin jotakin suurempaa. Äpärä tai ei, minussa kierti silti vahvempi veri kuin kylän väessä. Ponkaisin pystyyn puunrungolta, sydän hakaten. Päästin hermostuneen naurahduksen.

“Miksi vasta nyt, miksi sie et aikasemmin kertonut!” Kivahdin kiihtyneesti. Vilpa katsoi minua synkästi.

“Juuri tämmösen takia, elä sinäki ala kuvittelemaan olemattomia. Ei se sinun Maammoaskaan tullu hakemaa eikä tuu sinuakaa. Talvikki, täällä on hyvä elämä. Sie et ala kuihduttamaan itteäs poijes jonkun hämärän toiveen takia”, Vilpa sanoi tiukasti. Minä vedin soljen irti ja suljin sen syvälle kämmeneeni. En enää antaisi sitä takaisin vanhukselle. Minulla oli jotakin omaa, jotakin erityistä. Puristin huuleni yhteen ja työnsin leukani itsepäisesti eteen. Vilpa mulkoili minua, melkein katuvasti.

“Millon olit aikonu kertoa?” Kysyin epäluuloisesti. Vilpa huokaisi ja nousi vaivoin seisomaan. Livautin soljen alushameeni taskuun. Piilottaisin sen jonnekkin, mistä kukaan muu ei sitä löytäisi.

“Jos mie olisin saanu päättää niin en koskaan. Mutta kyllä mie tiesin, että jossaki vaiheessa pittää sanoa. En vaan olis suonu että vielä”, Vilpa vastasi. Tuo tarkoitti kierreltynä sitä, että jos minä en olisi ottanut asiaa esille, se olisi jäänyt ikuisesti pimentoon. Käännyin ympäri jalat rämeessä loiskuen.

“Talvikki!” Vilpa huusi minulle. Talsin nopeasti poispäin, mieli mustana kuin marraskuun järvi.

En kertonut kenellekään. En utelevalle Lintu- Liinalle jonka mielestä olin nykyään kärttyinen ja etäinen. En lempeälle Hellikille, en Tynikille, en edes kuiskannut sitä emakon korvaan. Niin kipeältä kuin se tuntuikin, Vilpa oli oikeassa. En ikinä myöntäisi sitä hänelle, mutta oikeassa hän oli. En puhellut Vilpalle ylimääräisiä, petoksen kitkerä maku nousi aina kurkkuun. Solki oli piilotettuna kahden kiven tiukkaan väliin metsässä, mutta olin aika varma, että Vilpa oli jo löytänyt sen. Samakos tuo, kunhan ei vienyt sitä.

Mietin useasti, miltä Taattoni oli näyttänyt, tai näytti. Oliko hän enää elossa, oliko minulla sisaruksia, missä he olivat. Ne olivat turhia ja tyhjiä mietteitä, eivätkä tehneet muuta kuin laittoivat avoimet haavat sylkemään mätää. Mutta kuinka ihanaa päiväunissa olikaan elää. Miltei kerran viikossa näin unta valkeasta tarvaasta. Paitsi en enää kohdannut sitä peloissani tai pienenä. Minä ratsastin sillä. Karautin niemen jäistä pintaa pitkin, miltei lensin. Korvieni käädyt kilkattivat kopeasti ja ylläni minulla oli pitkä sininen puku jossa oli suuret pyöreät korut. Kutreihin pujoteltuna helmiä, rintapielessä kaikkein tärkein, hopeinen solkeni.

Kesä helli kyläämme ja sen lopussa meillä oli paljon satoa. Hillat tirskahtivat hampaiden välissä ja sekä siat, että me, pulskistuimme päivä päivältä. Yksi kylän tytöistä, nimeltään Hilma, oli menossa naimisiin eteläisemmän kylän miehen kanssa. Hän sai kulkea ympäriinsä parhaimmat yllään ja rinnat pystyssä, hymyillä ylpeästi ja valmistella myötäjäisiään. Minä katselin Hilman menoa hiukan huvittuneesti. Hän oli lyhyenläntä tyttö, jolla oli sykerö nenä ja liian kaukana olevat silmät. Hän koki selvästi paremmuuden tunnetta, enkä oikeastaan syyttänyt Hilmaa. Koin minäkin paremmuuden tunnetta omasta salaisuudestani. Niinpä kohtasin hänen katseensa kylmästi ja Hilma katsoi muualle, posket äkäisesti punehtuen. Minä nojasin taaksepäin talon lämpimään seinään ja heitin hillan tuohikiposta suuhun. Liina katsoi Hilman menoa vieressäni ja liukui istumaan.

“Tuoki on yks lehmä”, Liina tokaisi. Hän oli kireä, koska ei ollut itse vielä saanut yhtään pyyntöjä. Tai enemmänkin Liinan isä oli kireä, mikä tarkoitti että Liinakin oli. Heidän perheensä olisi voinut käyttää myötäjäsantamuksia. Minä kohautin olkapäitäni ja jatkoin korin punomista. Se oli raskasta puuhaa, sormenpäät olivat punaisina ja tykyttivät. Se tuntui silti tavallaan mukavalta, rauhoittavalta.

“Ei täällä ole kettään hyvää!” Liina inisi ja kouraisi kulhostani marjoja.

“Lähtekää sitten sulhonhakuun toiseen kylään, oikiastaa ihme ettei taattos ole sua jo vienyt”, Vastasin. En ollut sillä tuulella, että olisin jaksanut Liinan valitusta, koska sitä riitti. Liina vilkaisi minua varuillaan.

“En mie sinne haluis, ainakaan jos en saa sua ottaa mukaan”, Hän vastasi pehmitellen. Minä hymyilin Liinalle ja kiskaisin häntä leikkisästi letistä. Mitä siitä oikein tulisi, kun olisi Liinan aika lähteä miehelään? Tyttö oli niin kapea ja arka, että pystyykö sellainen edes lasta puskemaan. Hän oli kuitenkin minulle äärettömän armas, olisi minuunkin sattunut jos Liina yht’äkkiä katoaisi johonkin kaukaiseen kylään. Kohotin kasvoni vasten loppusuven aurinkoa ja yritin imeä sen lämpöä mahdollisimman syvälle sisääni.  

Mie istuin palaneella maalla. Soli valkosena tuhkasta ja puiden luurangot vajos mun päälle ahneesti. Mulla oli päällä verenpukanen puku, ja tukassa raskas koru. Mun eessä maassa makas pieni, surkia mytty. Se oli kiedottu vanhaan huiviin. Tiesin, että sen alla oli jottain pahaa. En halunnut kattoo sinne. Mun ympärillä ei ollu vettä, nyt ei oltu salmen rannassa, mutta silti korvissa kaiku kosken kohina. Vai oliko ne aaltoja? Koru paino otsalla ja siitä tuntu valuvan kylymää mun silmien väliin. Kaivoin paljaat varpaat lämpimään tuhkaan. En liian syvälle, siellä allaha saatto olla mitä vaan. Ei kuulunu yhtäkää eläintä, ei ihmisen sanaa. Vaan tuuli kuiski vieraalla kielellä. Yritin ymmärtää sitä, mutta Tuuletar vaan pilkkasi, eikä puhunut tutulla tavalla. Olin yksin, vieraalla maalla. Olis ees ollu mettää. Nostin katseeni suoraa valkian hirven silimiin ja näin niissä heijastukseni. Mun silmät oli sammaa valkosta väriä, ko sillä.

Herätessäni kyyneleet olivat kastelleet päänaluseni heiniin asti ja palelin. Kaikki muut nukkuivat, käänsivät vain kylkeä ja kuorsasivat kun hiivin ulos matalasta ovesta. Tiesin, että kesä oli ohi. Sen kertoi yön kylmyys ja hämäryys ja puiden kellertävänvihreä puku. Kiedoin karkean huivin harteilleni tiukasti ja tajusin, etten ollut pukenut kenkiä, saatikka päällyspukua. Olin alushameisillani. Kipristin varpaitani maassa ja kävin pissalla talon nurkalla. Unen surkeus oli tarttunut ihooni kuin pihka, minun piti pyyhkiä se irti itsestäni.

Lähdin kulkemaan metsänrajaa päin, hengitys nopeana ja kevyenä. Taivas oli väriltään punertava, mikä muistutti aivan liikaa uneni pukua. Valkoiset takkuiset hiukset valuivat kasvoilleni kun kompuroin metsässä kohti piilopaikkaani. En ollut edes lausunut kunnioitusta metsänväelle tai kuiskannut matkaloitsua. Löysin silti aarteeni sijalle. Kaksi matalaa kivenlohkaretta, tiukasti kiilautuneena toisiaan vasten. Niiden keskelle jäi pieni väli, ja sinne olin sujauttanut koruni, tiukasti kankaaseen ja heinään käärittynä. Kyykistyin kiville ja ujutin käteni rosoiseen väliin, kaivaen soljen esiin. Istua nökötin jääkylmällä kivellä ja pyörittelin solkea käsissäni. Se näytti harmittomalta, yritin pilkata uneni valtavaa tarvasta, mutta en voinut häpäistä korua. Se oli silti ainoa asia, joka sitoi minut Taattooni.

Jostain kuului ilmankeveä ääni, niiskaisu. Hätkähdin ja pälyilin vauhkona ympärilleni. Oliko se liekkiö joka itki äitiään? Niitä metsässä oli varmasti. Mielessäni kävi, kuinka helposti minusta itsestäni olisi voinut tulla onneton liekkiö, vain pieni varjo joka ulisi ja rääkyi. Nousin seisomaan, käsivarret kananlihalla. Niiskutus kuului uudelleen ja tavoittelin huulilleni Vilpan suojasanoja, kun pöheikön takaa ilmestyi pieni hahmo näkyviin. Tämä vain ei ollut mikään liekkiö tai aave, vaikka siltä hiukan näyttikin. Lintu-Liina seisoi alusmekossaan ja hiukset pörrössä, kasvot kalpeina ja silmät suurina. Hartiani laskivat ja puuskahdin.

“Mitä sie täällä teet?” Minä kivahdin hiukan liian terävästi. Liina astui luokseni ja katsoi minua epäluuloisesti.

“Seurasin ko kuulin askeleita. Mitäs sie sitte teet mettässä aamusen tunteina, ties mikä täällä voi napata”, Hän vastasi ja tähysi kädessäni olevaa solkea. Minä pyyhin hiukset naamalta ja kiedoin korun nopeasti kankaaseen, mutta Liina näki sen silti. Vilaus hopeasta oli hänelle tarpeeksi, näin kiinnostuksen välkkeen kohoavan hänen silmäkulmaansa.

“Omia asioitani, iteppähän lähit perään”, Vastasin koleasti. Liinan posket punehtuivat hiukan, häntä hävetti. Tiesin, etten voisi laittaa solkea enää samaan paikkaan. Tai oikeastaan mihinkään paikkaan, minkä Liina voisi arvata. Hän oli sellainen urkkija, että haluaisi heti tietää kaiken. En tosissani uskonut, että Liina varastaisi korua, mutta omistava tunne kyti sisälläni ja sylki sappea suuhuni. Lähdin marssimaan kotia kohti Liina kantapäilläni, hänen hengityksensä ristiselässäni. Painoin aarrettani tiukasti rintaani vasten. Ehkä vain kantaisin sitä jatkossa mukanani.

Ilmassa oli jo syksyn pureva pisto, kun kylään ratsasti ryytynyt mies. Hän oli Hilman sulhanen eteläisemmästä kylästä, uupuneena ja ravassa. Häntä yritettiin juottaa ja syöttää, mutta mies ei suostunut ottamaan leivänpalastakaan. Kiireesti kylänvanhimmat, Vilpa mukaanlukien, kerääntyivät kuulemaan häntä ja me kaikki muut siinä sivussa. Mies istui ison talon tulien ääressä, liekkien väri kelmeillä kasvoillaan. Hermostuneet äänet kohosivat, lapset kerääntyivät äitiensä helmoihin ja yksi koirista haukkui korkealla, kimakalla äänellä. Jäin seisomaan hiukan kauemmas, näin muiden päiden yli. Hilma oli kyykistyneenä miehensä vierelle, mutta sanansaattaja ei näyttänyt saavan siitä lohtua.

“Juo nyt ja kerro mitä on tapahtunut”, Vilpa murahti miehelle ja lopulta hän ryyppäsi puisesta kulhosta, mutta ei rauhoittunut.

“Naapurikylään hyökättiin. Ovat kulkemassa kohti meitä ja varmasti tännekki tulevat! Ovat varmaan jo meillä menossa, mie lähin matkaan heti ko kuultiin” Mies sanoi ääni täristen. Kaikki jännittyivät välittömästi. Meillä ei ollut käynyt ryöväreitä moneen vuodenkiertoon, kylämme oli sen verran kaukana ja piilossa. Kylänvanhimmat vaihtoivat katseita miesten kanssa. Hilman mies tärisi niin kovin, että vesi loiskui pahkakupissa.

“Ovatko nuo tapporeissulla vai vain varkaissa?” Kysyi Tynikki ynseästi. Hänen kätensä oli jo etsiytynyt lyhyen puukon varrelle. Mies päästi hermostuneen naurun, miltei hämmentyneen. Hänen harmaansiniset silmänsä kiilsivät kuin kolikot.

“En mie tiijä, mutta nyt ne ovat varmasti jo meijän kylässä! Minu pitää palata sinne”, Hän kähisi ja nousi seisomaan. Näin, että miestä pelotti. Häntä revittiin kahtaalle, oli velvollisuus suojella omaa kylää ja perhettä, mutta täällä pääsisi helposti piiloon. Minun mielestäni hän näytti pelkurilta, vaikka omakin sydämeni hakkasi kylkiluita vasten kuin syysrumpu. Hilma takertui miehen kylkeen ja sopersi tälle jotakin. Minä yritin etsiä Liinaa ihmisjoukosta, talon ilma tuntui paksulta ja pahalta nenässä. Vilpa varmasti vaistosi nousevan pakokauhun väessä ja hän vinkkasi Hellikin miehelle, Vallille. Valli oli vahva, ruskeapartainen mies, jonka silmiä reunustivat hienot rypyt kuin lehtien verisuonet. Hän vihelsi kovaa ja rumasti ja kaikki hiljenivät. Valli astui eteenpäin ja komensi kuuluvasti:

“Kaikki naiset ja mukelot sekä vanhukset mennöö nytten kuoppiin! Ei oteta mittään turhia mukkaan ja sitten ootte ihan hiljaa siellä!” Hänen äänensä oli matala, se jylisi kuin kallio.

Kaikki lähtivät liikkeelle yhtenä lammasmaisena virtana. Vedin syvään henkeä, pihalla oli vielä hiljaista. Ilma tuntui siitä huolimatta melkein värisevän, odottavasti. Työnsin käden liivintaskuun, tunnustelemaan soljen muotoa. Ohjasin pienimpiä lapsia eteenpäin ja näin Liinan taluttavan Ämmiään. Kuopat sijaitsivat hyvän matkaa talojen takana metsässä. Ne olivat pitkiä ja kapeita, juuri niin että sinne mahtui vierekkäin seisomaan. Ne sen jälkeen peitettiin punotuilla kehikoilla, jotka oli verhottu sammaleella ja oksilla. Kuopassa olo tuntui kuin olisi saaliseläin, mutta se oli toiminut aikaisemminkin. Meitä ujutettiin mustaan maahan, kun rannan suunnalta alkoi kuulua meteliä. Liina päästi korkean vinkaisun, mutta painoi nopeasti käden suunsa päälle. Minä autoin vanhan naisen kuoppaan varovasti, hän tuntui käsieni alla hauraalta kuin kuihtunut lehti. Vilpa ei tietenkään ollut mukana, hän ajatteli itseään sen verran mahtinaisena, että ei alistunut piilotteluun. Rintaani vihlaisi, en vieläkään ollut hyvissä väleissä Vilpan kanssa ja en ollut edes hyvästellyt häntä. Lopetin moisen ajattelun heti, nyt ei voinut alkaa itkustumaan tai panikoimaan. En yllättynyt, kun näin Hilman mukana hänen sulhonsa, joka olisi ollut täydellisessä taistelukunnossa. Pelkuri, niin kuin olin ajatellutkin. Kapea veitsi keikkui vyötärölläni koukusta, se oli lohduttavan tuntuinen. Hivuttauduin kuoppaan vanhan naisen ja Liinan viereen. Yllämme seisova mies rojautti raskaan kehikon päällemme ja sulkeuduimme maan poveen, makeanhajuiseen hämärään.

Sidoin hiukseni niskaan nahkanarulla. Kaikki olivat vajonneet raskaaseen hiljaisuuteen, vaikka jotku nyyhkivätkin hiljaa helmoihinsa. Yritin kuunnella korva tarkkana kaikkia mahdollisia ääniä, rasahduksia, huutoja, teräksen kalahduksia. Kohtasin Liinan hätääntyneen katseen ja puristin hänen hikistä kättään tiukasti. Kuulin meteliä, kenties huutoa ja kulkemista. Eläimet ulisivat, mutta vielä ei taisteltu. Hetken ajan melu kohosi uhkaavasti, mutta katkesi nopeasti kuin veitsellä leikaten. Uskalsin hädintuskin hengittää. Mitä siellä tapahtuu? Jos ne tulivat ryöstämään niin laittasivat jo toimeksi

Liina kuiski itsekseen jotakin loitsua, mutta en saanut sanoista selvää. Haistoin maan sisällä tutun tuoksun, lapsuuden tuoksun, Maammon tuoksun. Aistini löivät ylikierroksilla, mutta olin varma että kuopassa tuoksui Maammolta, suopursulta ja savulta. Vedin syvään henkeä ja painoin otsani vasten multaista seinää. Oliko Maammo jo tullut hakemaan minua, tömistelisivätkö ryövärit suoraan päällemme, kohtaisinko loppuni teräksestä vai orjan kahleissa? Olin nähnyt orjanaisia, silmiä mustana, alistettuja. Mieluummin kuolisin miekasta kuin kuihtuisin sillä tavoin olemattomiin.

Sydämeni rypähti lentoon, askeleita lähestyi kohti kuoppia. Vanha nainen tärisi kuin haavanlehti. Tulijoita oli kuitenkin vain muutama, he kulkivat kiireellä. Meidän kuoppamme verkko lennähti auki ja hetken aikaa en nähnyt muuta kuin kirkasta valoa. Sitten Vilpan piirteet muodostuivat sitä vasten. Vanhan naisen kasvoilla oli selvittämätön ilme. Valli seisoi hänen vieressään ja ojensi kätensä minulle. Hän miltei repi minut ylös kuopasta, Vilpa alkoi oikomaan hamettani pakonomaisin liikkein. Hän oli kasvoista harmahtavan sävyinen ja kädet tärisivät.

“Työ muut jäätte ja ootte nyt hilijaa!” Valli sähisi kuoppaan. Käännyin katsomaan Liinaa epätoivoisena, mutta hän ei ehtinyt sanoa mitään, kun Valli rysäytti verkon takaisin paikoilleen.

“Mitä, mitä”, Sihisin Vilpalle. Hän talutti minua tiukasti kyynärvarresta eteenpäin.

“Miehän sanoin että elä ala toivomaan mittään hulluuksia.”, Vilpa vastasi. Kompuroin hänen perässään, miten vanha nainen edes pystyi kulkemaan noin kovaa. Valli käveli perässäni, tiukka ilme parran takana. Hänen vaimonsa ja miltei kaikki lapsensa olivat kuopissa.

Kylässä seisoi vuorenpeikkoja. Ja vuorenpeikkojen takana oli valtava käärne. Tai siltä se ensivilkaisulta näytti. Miehet olivat pitkiä ja verhottuina kummallisiin kankaisiin ja turkiksiin. Ei, eivät he peikkoja olleet, olinhan minä silti osaa pidempi. Valtavasta käärmeestä erottui vain pää, mutta puuroiset aivoni lopulta hahmottivat sen valtavaksi laivaksi, jolla oli käärmeen pää. Se ei ollut samanmoinen mistä olin kuullut tarinoita, vaan paljon monimutkaisempi ja suurempi. Revin väkisin silmäni hurjasta näystä ympäristööni.

Talojen ovet olivat apposen auki, eläimiä ei näkynyt. Kylä näytti myllätyltä, mutta miehissä ei näkynyt taisteluiden jälkiä eikä maassa maannut ketään henkitoreissaan. En haistanut verta, enkä Maammoani enää. Vilpa talutti minut oudon joukon eteen, parin metrin päähän. Katsoin miehistä etummaista ja tunsin jonkin kireän sitovan kurkkuni umpeen. Mies oli pitkä, minuakin pidempi. Hänen valkoiset hiuksensa olivat ruokkoamattomat ja hiukan tummempaan partaan oli pujoteltu helmiä. Hänen päivänpaahtamista kasvoistaan tuijottivat omat silmäni.

En kyennyt tekemään mitään, vain seisomaan ja tuijottamaan. Vuorimainen mies asteli eteeni, jokaisella askeleella hänen korunsa ja aseensa kilahtelivat. Hänen vierellään ja hiukan takanaan tuli toinen. Lyhyemmällä miehellä oli ketunsilmät ja rosoisia kuvia käsivarsissaan. Haistoin hien, turkiksen ja suolan terävän aromin. Valkohiuksinen mies silmäsi minua päästä jalkoihin ja sanoi jotain kovalla, tuntemattomalla kielellä. Ketunsilmä pälysi miestä ja sitten minua ja Vilpaa.

“Avaisitko hiuksesi”, Ketunsilmä sanoi. Hän puhui kieltämme, mutta oudoilla hienoilla sanoilla ja vahvalla murteella. Kurotin tärisevän käden niskaani ja annoin vaaleiden hiusteni vyöryä pitkin olkapäitä. Tukkani oli huomattavasti sileämpi, kuin miehellä, mutta silti tismalleen samaa sävyä. Silmäni osuivat paksuun ketjuun miehen kaulassa. Hänellä ei roikkunut muita koruja kaulallaan. Tajuamattani ojensin käteni ja vedin paksun ketjun esiin. Mies ei värähtänytkään. Hopea välähti vasten likaista kämmentäni ja koru valahti lepäämään paidan päälle. Sama pyöreä symboli, sama suurisarvinen hirvi, samat kaiverrukset. Päästin nopean henkäyksen, mutta en suostunut perääntymään askeltakaan. Mies katsoi minua tiukasti. Livautin kylmännahkean käteni liivini taskuun ja nostin rintaneulan esille. Avasin kämmeneni ja miehen silmät laajenivat, syttyivät eivätkä hänen kasvonsa enää näyttäneet niin kivisiltä. Hän pyöritteli solkea hetken arpisissa sormissaan, kunnes kiinnitti sen kömpelösti rintapieleeni. Mies painoi kätensä olkapäälleni ja sanoi:

“Søsteren min”, Tiesin mitä se tarkoitti, vaikka en ymmärtänytkään sanoja. Miehet huusivat ja hakkasivat kilpiään, Ketunsilmä heitti jollakin tavoin voitonriemuisen hymyn Vilpalle. Vilpan olkapäät tuntuivat romahtavan ja hän astui viereeni. Vanha käppyrä nainen kohotti katseensa velipuoleeni. Vilpa, rakas Vilpa joka oli huolehtinut minusta melkein koko elämäni. Tunsin hänen kasvojensa jokaisen rypyn, käsien kaikki kovettumat ja känsät, monet loitsut ja yrtit, häneltä minä opin olemaan nainen. Rakas vanha Vilpa nosti käppyräisen kävelykeppinsä ja kopautti velipuoltani sillä rintakehään. Mies katsahti häntä selvästi hämmästyneenä, mutta alkoi sen jälkeen hymyilemään.

“Sitten piät huolta siskostas! Mie en sitä huolella kasvattanu vaan että se katoais merille tai jonkun miehenrontin syliin, lempo vieköön!” Ketunsilmä käänsi lauseet sulavasti ja hymähti kiroamiselle. Kurtistin kulmiani.

“Niin että mitä tapahtuu?” Kysyin terävästi ja mulkoilin kaikkia pienessä piirissämme. Jalkani tuntuivat samalta kuin pitkien peltopäivien jälkeen ja päässä heitti ilkeästi. Vilpa katsoi minua vaikean näköisenä ja arvelin, että tässä kestäisi hetki.

Istuimme kylän pitkän pöydän ääressä. Ketunsilmän kääntämisestä oli käynyt ilmi, ettei joukko aikonut tehdä enää mitään, kun olivat löytäneet haluamansa, mutta Valli ei luottanut heihin. Niinpä puolet kylän väestä sai vieläkin virua kuopissa. Vilpa selitti kaiken minulle Ketunsilmän sijaan, mistä olin kiitollinen. Hän osasi puhua paljon selkeämmin ja kovettuneen käden puristus tuntui lohduttavalta. 

Opin, että veljeni nimi oli Bjarke ja siskoni Eira.

“Sun Taattos on kuullemma sairaana, kärsii vihoista ja haluaa kaikki mukelonsa paikalle. Ilimeesesti teitä on vaan kolme, sie ja tuo isoveljes ja yks likka vielä kotona”, Vilpa sanoi, katsoen silmiini. Ehkä hän kuvitteli että säikähtäisin tai pyörtyisin. Tunteeni eivät olleet lähelläkään sitä. Tuntui, kuin joku olisi sytyttänyt rintaani palamaan kultaisen roihun.

“Miksi mut myös, enkös mie ole äpärä?” Kysyin. Ketunsilmä otti kulauksen leilistä ja pudisti päätään.

“Hän tunnusti sinut omakseen ja sinulla oli solki, mikä on jo itsessään tarpeeksi tunnustusta. Lisäksi nuorin tyttö on heikko”, Ketunsilmä totesi. Siristin silmiäni. Nuorin tyttö oli heikko, mikä periaatteessa tarkoitti sitä että minun arvoni nousi. En ollut naiivi. Tämä ei kuitenkaan laimentanut rintani roihua. Bjarke sanoi jotakin, osoittaen sanansa minulle.

“Totta. Sinun nimesi ei myöskään edespäin ole enää Talvikki. Talvikki on vain karu käännös sinun oikeasta nimestäsi”, Hän sanoi. Vilpa tuhahti paheksuvasti.

“Nytkö tässä jo aletaan nimeämään mukeloita uuestaan!” Hän kivahti mutta minä hyssytin Vilpaa. Katsoin kysyvästi Ketunsilmää, meripihkan väriset silmät välkkyivät.

“Runa. Se tarkoittaa kätkettyä, salattua”, Mies vastasi. Nielaisin, makustelin nimeä suussani. Runa. Runa.

“Etsimme sinua monesta kylästä, ette olleet siellä missä Leder sanoi teidän olevan”, Ketunsilmä totesi hiukan syyttävästi. Liitin tuntemattoman sanan automaattisesti Taattoon. Vilpa maiskutti suutaan.

“No emme tietenkää. Eihän tyttö ois voinu sinne jäähä semmosen häpäistyksen jälkeen”, Vilpa vastasi.

“Talvikki, jos sie lähet niin voit sanoa hyvästi tälle paikalle. Taattos naittaa sut sillä hetkellä ko astut sisälle, miks muuten se sua tarvihtis?” Vilpa sanoi synkästi. Pudistelin päätäni.

“En usko, että se on vain sitä. Vilpa mulla on näkemättä koko toinen puoli elämästäni, pittäähän mun nyt Taatto tavata”, Sähisin takaisin. Olin unelmoinut aivan liian monta kertaa, en aikonut jänistää. Mitä sitten, vaikka menisinkin naimisiin? Saisinpahan ainakin komean tuvan ja käädyt. Emännillä oli paljon enemmän valtaa kuin neitosilla.

“Leder haluaa korvata kaikki nämä häpeän vuodet. Lupaan, että sinua odottaa paljon parempi tulevaisuus kuin mikään mitä tämä paikka voisi tarjota”, Ketunsilmä pisti väliin ja vilkaisi kylää arvostelevasti. Hänen sanansa olivat vietteleviä, aloin automaattisesti miettimään vain kaikkea tulevaa.

Veljeni ei ollut selvästi tottunut olemaan suljettuna keskustelun ulkopuolelle, se oli varmasti vierasta johtajalle. Hän tokaisi jotakin Ketunsilmälle, joka nyökkäsi nöyrästi.

“Runa, miehet haluavat lähteä pian. Leder käski etsiä sinut ja tuoda kotiin. Bjarken haluaa lähteä aamulla, mutta tänä iltana juhlimme sinua”, Hän sanoi. En kyennyt vastaamaan.

“Eikös Talvikilla sitten ole sananvaltaa tässä?” Vilpa tinkasi. Ketunsilmä katsahti häntä hassusti.

“Tottakai, mutta hänhän on tehnyt jo päätöksensä, etkö näe?” Ketunsilmä hyrisi ja lisäsi itsekseen jotain toisella kielellä. Hän ja Bjarke nousivat ylös, liikkuen käärmelaivan suuntaan. Bjarke huusi miehille jotakin ja sai vastaukseksi riemukkaita karjaisuja.

Istuin käteni edessäni, näkemättä oikeastaan mitään. Uneni oli käynyt toteen. Minua oli tullut hakemaan valkea hirvi vetten yli. Vilkaisin Vilpaa ja huomasin vanhan naisen kasvoilla kyyneleitä. Romahdin halaamaan hänen sisäänpäin kääntynyttä hahmoaan ja kuiskasin Vilpan korvaan:

“Tiiäthän sie että oot mulle ihan kauhian rakas”, Vilpa naurahti kuivasti ja taputti kömpelösti selkääni.

“Taispa olla vieras oikeassa, ko sie jotain päässäs päätät niin sun mieles ei ennää muutu. Vaan josko Valli päästäs naiset pois kuopista ja ruokaa laittammaan”

Ilmassa oli huojennusta, juopumista, jännitystä kaikkea yhtenä vahvana aromina. Kyläläiset eivät täysin luottaneet vieraisiin, mikä oli varmasti viisasta, mutta kaikki olivat ystävällisiä. Ihmisiä istui maassa, kivillä, rannassa. Valtavat patakattilat tyhjenivät ja olut virtasi leilistä toiseen. Kyläläiset eivät oikein kehdanneet katsoa minua, mikä kelpasi minulle hyvin. Koska nyt he eivät kehdanneet katsoa minua häpeän takia, vaan kunnioituksen ja pelon. Istuin veljeni vieressä, kunniapaikalla. Kuinka hyvältä se tuntuikaan. Hiuksilleni oli taiteltu viimeisistä kesäkukista seppele. Minulla ei ollut tavaraa mukaan otettavaksi. Vain muutama puku, talvivaatteet, makuutalja ja sammaleita sekä kankaita sotkupäiviä varten. En halunnut muuta, en mitään mikä muistuttaisi liikaa tästä paikasta. Muistoni riittivät. Annoin katseeni lipua näkymän yli, katselin miehiä joiden matkassa lentäisin vettä pitkin. Katsoin neitosia, jotka olivat pilkanneet pituuttani. Katsoin kylänvanhimpia, jotka vaikuttivat tyytyväisiltä, mutta typertyneiltä. Katsoin juoksevia lapsia, ilossaan kuolemattomia. Katsoin Liinaa, joka seisoi sivummassa, kasvonsa juovittuneina kyyneleistä ja silmät kiinni pöydässämme. En halunnut mennä hänen luokseen vielä, en kestäisi nyt itkuisia jäähyväisiä. Niiden aika olisi huomenna. Nyt halusin vain kylpeä sisälläni palavassa tulessa. Runa, salattu, salaisuus. Olin ollut salaisuus monta vuotta, mutta en enää.

Kohotin katseeni mustaan taivaaseen, joka oli tulvillaan tähtiä. Niin täynnä, että se olisi voinut ryöppyä yli millä hetkellä hyvänsä.

“Tuo on Dvalin, nukkuva, pienin peuroista”, Kuului Ketunsilmän ääni ja hän osoitti taivaalle. Yritin katsoa samaan suuntaan ja hahmottaa olentoa.

“En nää”, Totesin ja Ketunsilmä naurahti.

“Odota hetki, löydät kyllä. Se on hiukan kyljellään, sillä on pitkät sarvet”, Hän vastasi. Istuimme hetken hiljaa ja pitojen melu tuntui muuttuvan aaltojen kohinaksi korvissani. Vilpa oli sanonut, että tähdet kuiskivat pakkasöinä ja kertoivat asioita Kalman mailta. Ne saattoivat ajaa ihmisiä hulluiksi. Minulla olikin hiukan kummallinen olo, tuntui kuin tähdet olisivat tanssineet. Lopulta erotin kuitenkin pienen peuran ja hymyilin.

“Dvalin”, Sanoin varovasti ja laskin pääni. Ketunsilmä oli riisunut turkiksensa ja erotin kummalliset kuvat paremmin.

“Mitä nuo on?” Kysyin osoittaen niitä varovasti. Ketunsilmä vilkaisi käsivarttaan ja hymähti.

“Monia eri asioita, tarinoita, kuvia..Tuo on minun nimeni”, Hän sanoi koskettaen merkkiä ranteessaan. Odotin kysyvässä hiljaisuudessa.

“Aeldit”, Hän sanoi hiljaa. En kysynyt, mitä se tarkoitti.

En nukkunut yöllä lainkaan. Makasin heinillä ja neulasilla ja turkkini päällä, hengitin tuttua tuoksua sisääni. Pitkiä, rauhallisia hengityksiä. Ulkona pidot olivat jatkuneet aamuhämärään asti, Bjarken miehet pitivät juhlimisesta. Tiesin muiden hengityksestä, että Vilpa ja Vallikaan eivät nukkuneet. Emme puhuneet mitään, esitimme kaikki. Vaatteeni odottivat vieressäni, minun piti pukea lämpimästi matkaamme varten. Venyttelin naksahtelevia sormiani, en kykenisi olemaan paikallani enää pitkään. Joku Hellikin lapsista pieraisi ja käänsi kylkeä, ja halusin jostain syystä kikattaa.

Heti, kun Vilpa vääntäytyi pediltään ylös huokaillen ja ähkyen, pinkaisin minäkin pystyyn. Puin päälle aluspuvun, villamekon, pitkät karheat sukat, saappaat. Pyöritin vyön, vedin nutun niskaan ja villahuivin hartioille. Nakkelin letit selkään, Vilpa oli luvannut tehdä kunnon kampauksen vielä ennen lähtöä. Vilpa ei katsonut touhuamistani, hän kykki maalattialla ja puhalsi tulia eloon. Kuin tämä olisi normaali aamu, yksi monista. Avasin suuni sanoakseni jotakin, kun talomme ovi lennähti auki ja Liina kömpi sisään. Hänen alahuulensa tärisi, mutta kasvoilla oli päättäväisyyttä. En alkaisi vääntämään Liinan kanssa muiden nähden, viittilöin hänet ulos ja perässäni koivikkoon.

Koivut humisivat hiljaa aamun aikaisessa ja käännyin Liinaan päin, kädet ristittynä rinnalleni. Hän oli jo alkanut nyyhkimään. En voisi erota ystävästäni tällä tavoin. Huokaisin ja vapautin käteni, astuen Liinan luokse ja puristin piristävästi hänen hartiaansa. Hänkään ei ollut selvästi nukkunut, siitä kertoi sottainen ulkonäkö.

“Myöhän voimme mennä yhessä Lintu-Liina! Tuu mun mukaan niin seilataan yhessä vesien yli käärmeen kyyissä. Mennään kattomaan Taattoa!” Sanoin hymyillen, mutta hymy hyytyi nopeasti Liinan nyyhkytyksien alla. Hän tarrasi käsivarsiini vaativasti. Liina rääkyi ja sanoi, etten voisi jättää häntä. Koivikko hiljeni tieltämme ja hyttynen inisi nilkassani.

“Jos Talvikki meet niin mie hukutan itteni koskeen!” Liina parahti ja hänen pienien käsiensä puristus kyynärvarsissani tiukentui, kynnet pureutuivat lihaani. Pudistin päätäni ja yritin ottaa askeleen taaksepäin, vääntää Liinan itsestäni. Mikä sillä on?

“No etkä hukuta! Liina lakkaa repimästä, eihän sun kanssa voi puhua”,Vastasin terävästi, Liinan käsi oli nyt tarttunut toiseen lettiini tahmeasti. Yritin tyrkkiä Liinaa kauemmas, mistä vain syntyi epämääräistä nahistelua. Hänen kyyneleensä ja räkä olivat kastelleet Liinan mekon etumuksen. Liina raapi käsivarsiani, naamaa, vyötäröä, kaikkea mihin yletti ja huusi:

“Meenpäs! Hyppään koskeen ja muutun vetehiseksi et sie voi lähteä! Et lähe!” Jollain keinolla sain napattua Liinan ranteet tiukasti omiin käsiini ja rutistin Liinan halaukseen. Liinan kädet puristuivat nyrkkiin mekkoni rintapieleen ja nikotteleva tyttö vollotti kaulaani vasten.

“Elä raavi mua. Liina, sie pärjäät itekses et sie mua tänne tarvihe. Rauhotu. Tää on ihan sama asia ko jos myö mentäs naimisiin eri kyliin, mie vaan lähen vähän kauemmas. Tää ois kuitenki tapahtunu pian”, Äänessäni oli teräksinen kalahdus, jonka yritin hiljentää. Liinan heikkous oli aina raivostuttanut minua. Juuri tuommoiset lintutytöt söi elämässä joku suurempi ja vahvempi, enkä minä halunnut suojella Liinaa koko ikääni. En silti halunnut hänen itkevän tai kärsivän. Olisin halunnut kietoa hänet untuviin. Turvaan hämärään ja pehmeään pesään, missä elämä ei voisi satuttaa häntä.

Liina pudisteli päätään ja riuhtoi koko kapoisella kehollaan, hän vetäisi teräillä kynsillään käteni päältä. Tunsin Liinan sydämen tykytyksen ja rohisevat itkuisat hengitykset. Vedin itseni irti vetisestä syleilystä ja hieroin käteni puolukanpunaisia raapimisjälkiä. Liina ei katsonut silmiini vaan tuijotti tiukasti jonnekkin mahani tienoille. Hän tärisi kuin haavanlehti syystuulessa.

“Elä mee, Talvikki elä mee”, Liina kuiskasi, mutta äänessä ei ollut minkäänlaista paloa. Vedin syvään henkeä ja nakkelin lettini selän puolelle. Tunsin kyyneleiden kosteuden omillakin poskillani ja pyyhin ne nopeasti pois, jos minä itkisin niin Liina vain villiintyisi.

“Kyllähän mie voin joskus palata, mun pitää vaan saaha tietää. Liina siellä voi olla perhettä, siellä on mun Taatto. Mie en ole nähnyt sitä koskaan mutta oon aina tiennyt että mussa on joku eritavalla, pakkohan mun on mennä. Aattele jos Taatto kuolis ilman että ees tapaan sitä.  Ei täällä oo mulle mittään, oon ollut äpärä alusta asti”, Sanojen karatessa huulilta tiesin varmasti kuin päivä, että ne olivat valheita. En palaisi, en koskaan. En, kun tarjolla oli aivan uusi elämä. Hopea- ja pronssikäätyjä, lasihelmiä, valtava puinen laiva, kaukaisia vuoria ja maita. Korkeita tupia ja sumuista vettä. Ei, tänne koivujen siimekseen en enää palaisi. Maammo ei haluaisi sitä, hän ei haluaisi minunkin mädäntyvän tänne kun tarjolla oli jotain parempaa.

Liinakin tiesi tämän, hän pudisti päätään ja inisi hiljaa.

“Mie en koskaa nähny ketään muuta ko sinut. Joka ikunen kesäroihu ja ne kukat meijän tyynyjen alla ja enneunet ja mitkä tahansa. Mie näin aina vaan sut. En mie haluu ketään muuta kun sut. Mie tarvihen sua. Elä mee, Talvikki” Avasin suuni sanoakseni jotakin, luultavasti jatkaakseni hunajaista valehteluani, mutta Liina suorastaan hyppäsi päälleni. Kapeat käsivarret lukittuivat niskani taakse ja riuhtaisivat pääni kivuliaasti alaspäin. Älähdin, mutta silloin Liina painoi suunsa omaani vasten. Liina maistui märältä, suolalta, kuusenkerkältä ja padalta jota olimme eilen illalla syöneet. Suukko oli tiukka, kömpelö ja epätoivoinen ja hetken aikaa olin jumissa paikoillani.

Hätkähtäen heitin Liinan pois rinnuksiltani ja kompuroin muutaman askeleen taaksepäin. En ollut vihainen, sisässäni ei palanut minkäänlaista pahaa tulta. Olin säikähtänyt, hämmentynyt. Kädet tärisivät ja tuijotin maassa niiskuttavaa Liinaa. Pikkulintu-Liinaa joka oli aina kulkenut helmoissani, nauranut helisevästi ja käveli kuin nousisi lentoon hetkenä minä hyvänsä. Sydäntäni käänsi. Horjuin kantapäilläni puoliksi haluten mennä ja napata Liina halaukseen, puoliksi haluten rynnätä pakoon.

En halunnut tällaista, en halunnut Liinan myrskyäviä tunteita, en halunnut suojella ketään. Kenelläkään ei ollut oikeutta takertua minuun. Rakastinko minä Liinaa? Varmasti rakastin, mutta en tarpeeksi, en sellaisella kaikennielevällä tavalla kuin hän olisi halunnut. Rakastin, mutta rakkaudella ei saanut olla tekemistä päätöksissäni. Siistin huomaamatta hameenhelmojani, huulet maistuivat vieläkin Liinalta. Lintutyttö keskellä vihreää pitkää heinää, letit puoliksi auki, esiliina sekaisin ja naama turvoksissa itkusta. Nielaisin, suoristin selkäni. Halusin kauheasti sanoa jotain. Jotain lohduttavaa ja lopullista, jotain joka tekisi Liinasta vahvan ja pakottaisi hänet pärjäämään. Pieni ääni sisälläni halusi sanoa helliä asioita, pitää Liinaa sylissä ja liekuttaa, siistiä letit ja luvata etten koskaan lähtisi mihinkään. Suukottaa Liinan nukkaisia poskia ja itkuisia silmäluomia. Tuo pieni osa hiljeni kuitenkin nopeasti ja leukani jumittui itsepäiseen linjaan.

Kiskaisin pitkät karheat hihat punaisten juomujen peitoksi ja käännyin ympäri, jättäen Liinan koivikkoon olkani taakse. Jos Liina kerran oli pikkulintu, hän seuraisi minua siivillään. Minä en jäisi hyyssäämään tai odottelemaan ketään, en edes Liinaa. Minun uneni oli viimein täällä. Tämä oli alkanut jo suviyönä ja nyt syksyn kynnyksellä tuli minun kohtaloni. Liinan pitäisi hyväksyä se. Toivoin, ettei syksy nielaisisi pikkulintua suuhunsa.

Heilautin kontin selkääni, se tuntui raskaalta ja lohduttavalta. Vilpa oli letittänyt pitkät hiukseni monimutkaiselle letille niskaan, niin tiukalle että se varmasti kestäisi pitkään. Hän ei ollut sanonut minulle jäähyväissanoja, vain:

“Sinä oot Maammos tyttö ihan yhtä paljon ko Taattos, elä unoha sitä”, Sen jälkeen hän oli rutistanut minua tiukasti. Hellikki antoi matkaani tuoretta leipää ja kuivattua lihaa, hänen pienokaisensa pörräsivät viimeisen kerran jaloissani. Valli katsoi menoani tutkimattomana, nyökkäsi vain. Muu kylän väli seisoi taaempana arasti, heidän katseensa olivat minulle samantekeviä. En nähnyt Liinaa missään ja rintaani kivisti. Takanani humahti ja käännyin katsomaan.

Valtava purje oli nostettu, se läpätti ja huokaili ilmattarien tanssiessa sen siivellä. Suuni oli rutikuiva. Bjarke huitoi minulle rannasta, pienemmästä veneestä. Kuulin kuinka hän huusi nimeäni. Runa, Runa! He halusivat lähteä kun tuuli oli sopuisa. Vedin värisevän henkäyksen ja loin viimeisen silmäyksen Vilpan sitkeään hahmoon. Käännähdin ympäri ja laukkasin veneelle veden loiskuessa ahneesti jalkoihini.

Kosketin hopeista solkea, seurasin sen tarkkoja reunoja sormenpäälläni. Kylä oli kadonnut jo päiviä sitten ja maisemat olivat oudot. Kuljimme nopeasti, tältä varmasti tuntui olla ilmanneito. Tuuli oli jäinen, se tuoksui lupauksilta. Vilpan tekemä letti oli löystynyt ja valkoisia hiuksia lensi ympäri päätäni. Toinen käteni puristi laivan reunaa rystyset valkoisina. Seisoin käärmeenpään kupeessa, nuttuni yhtä ruosteenpunaisena kuin laivan kupeet. Viime yönä olin nähnyt unta punamahaisesta linnusta, joka oli hukkunut keltaisiin kuohuihin. Tiesin Liinan olevan poissa. Minulla ei ollut enää yhtäkään syytä palata. Ehkäpä hän nyt seurasi minua, Maammo rinnallaan. Hyytävät roiskeet kastelivat poskipääni ja hengitin suolaista tuoksua sisääni.

Hiljaiset askeleet tulivat viereeni. Ketunsilmä nojasi käärmeenpäähän. Hän ei joutunut tekemään yhtä paljon töitä kuin muut miehet, luultavasti hän oli arvokas kielitaitojensa takia. Vilkaisin miestä ja siirsin katseeni takaisin mustaan kuohuvaan pintaan, jota laiva halkoi.

“Minun nimeni”, Ketunsilmä sanoi ehkä enemmän itselleen kuin minulle. Käännyin hänen puoleensa. Ketunsilmän tumman kupariset hiukset oli vedetty taakse ja näin hänen kaulallaan ilkeännäköisen polttomerkin. Oliko hän ollut orja, vai oliko hän kenties vieläkin? Kallisarvoinen varmasti, hyvin kohdeltu, mutta ei vapaa.

“Aeldit”, Vastasin.

“Se tarkoittaa tulesta tullutta”, Hän sanoi. Nyökkäsin, nimen merkitys ei tainnut olla hyvä. Mielessäni välähti hauras muisto suviroihusta, kuinka olin hypännyt sen yli Liinan kanssa. Liukas linnunsiipi kädessäni ja hiilloksen väriset silmät. Niinpä Tietenkin. Hymyilin Ketunsilmälle, sellaista hymyä mitä hymyiltiin ystävälle, vanhalle tutulle. Hän vastasi siihen ja seisoi kanssani hetken, ennen kuin Bjarke huusi jotakin ja hän katosi, kuiskaten nimeni hiljaa. Suljin silmäni, annoin veden roiskua niitä vasten. En tiennyt mikä minua odotti, en tiennyt kuka Ketunsilmä oli, en tiennyt mitä Liinalle oli käynyt, en tiennyt mitä Taattoni minusta halusi, osasin perheeni kieltä vasta muutaman sanan. Se ei haitannut minua. Olin tehnyt päätökseni jo monta kuunkiertoa sitten. En enää pelännyt valkoista hirveä, annoin sen maata vieressäni, käsi sen sarvella. Minun nimeni oli Runa ja olin viimein löytämässä paikkani, suuntani elämässä.

"Nouse merestä mannun eukot, ilmasta isä tuuli, naisen ainoan avuksi, neien kuulun kumppaniksi, kanssani kulkemahan, ruorista avittamahan, vetämään venettä, neien kuulun kulkiessa, ajaessa aimo naisen", Lausuin ja hymyilin vienosti huutavaa tuulta vasten.

Selvennykset

Perinteet:

Suviroihu/Toukotulet/Kokko= Keskikesällä poltettava tuli, jonka tehtävänä oli suojella kylää pahoilta hengiltä vuoden ajan. Siitä ennustettiin myös tulevaa sato- ja metsästysonnea, povattiin rakkausasioita ja haettiin siunauksia.
Loitsut= Loitsuja oli joka lähtöön, matkaloitsu, pahalta pelastamis-loitsu, kivunpoistoloitsu, lemmen nostatus..Tässä novellissa oli vain pätkiä muutamista! Ne useimmiten lauletaan tai lausutaan ja poljento riippuu täysin alueesta.

Tarvas= Vanha sana hirvelle, peuralle tai muulle sarvipäiselle eläimelle.

Myytit:

Vetehiset= Veden kansaa, joskus kuolleiden neitojen sieluja. Voivat olla hyviä tai pahoja.

Näkki= Jonkin vesistön ilkeä vartija tai henki.

Liekkiö= Nimeämättä tai siunaamatta tapettu lapsen tai vauvan henki. Yleensä äitinsä surmaama äpärä, joka on haudattu nimeämättömään maahan.

Usvanneito= oma keksintöni! Paha versio Ilmattaresta, suolle hukkuneen naisen henki.

Nimet:

Runa= Salattu rituaali, salattu, salaisuus

Bjarke= Karhu, karhun voima

Aeldit= Tulesta syntynyt, tuleen kuuluva, tulen lapsi

Sanat:

Leder= Tarkoittaa johtajaa.

Dvalin= Tähtikuvion nimi, esittää pientä peuraa.

Søsteren min= Minun siskoni.

Voi apua, viimein uusi novelli! Tää oli tämmönen pitkään hautunut idea, minkä sain sylettyä paperille vasta nyt kesällä. Juhannus inspiroi kauheasti kirjottamaan tämä loppuun joten viimein tässä se on! Kuten monet saatto jo lukiessa arvata, novelli "Kadonnut" on jatkoa tälle, siinä avataan Liinan kohtaloa. Jos Talvikin tarina kiehtoi, tuu antamaan rohkeasti palautetta! Itsellä jäi tää maailma mietityttämään, ehkä tulevaisuudessa Talvikki, tai Runa, pääsee vielä seikkailemaan uudelleen..