Novelli: Majakanvartijan tytär

1.2.2020

Hei!
Tästä novellista tein ensimmäiset muistiinpanot 28.9.2018. Viime vuonna kirjoittaminen, ja vähän koko muukin elämä meni tauolle suurien asioiden äärellä, jotka tukahdutti luovuuden ja kirjoitusinnon joksikin aikaa. Tuntui pahalta, kun asia joka on aina tullut suoraan sydämestä, ei enää onnistunutkaan noin vain.
Tässä on melkoinen "kameleonttinovelli" siinä mielessä että tarina muuttui varmaan viisi kertaa kirjoittamisen aikana! Tää on ehdottomasti myös henkilökohtaisin ja rankin novelli, jonka oon tähän mennessä kirjoittanut. Halusin luoda jotakin, mitä vois lukea hetkissä ja välähdyksinä, palasina jonkun toisen elämästä jossain kaukana. En ehkä suosittelekkaan, että luet tätä suoraan putkeen (ellei mielesi tee) Joten tässä on: Majakanvartijan tytär.


Novellia inspiroineet kappaleet
Pinterest-taulu

"On niitä, jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi" Muumilaakson marraskuu

 Ensimmäinen muistiinpano novellista: "Venni, majakanvartijan tytär, oli käytännöllinen mutta hajamielisyyteen taipuvainen tyttö. hänen isällään oli tapana sanoa, että Vennin muisti oli suorastaan kuin repeytynyt kalastusverkko. Milloin tyttö unohti teemukinsa luodolle missä se täyttyi kitkerästä merivedestä, milloin taas jäivät polttopuut kantamatta kun Venni jäikin katselemaan hylkeitä. Venni kulki isänsä vanhoissa, moneen kertaan parsituissa villapaidoissa ja äitinsä vanhoissa saappaissa. Hänen hiuksensa olivat jatkuvasti suolasta kankeat ja sojottivat ympäriinsä kuin kuivunut heinä. Majakanvartija poltti jatkuvasti huiman pitkää piippua, jonka tupakka tuoksui kodilta ja se oli takertunut myös tiukasti Venniin kiinni, joten Venni uskoi itsekin tuoksuvansa kodilta. Majakanvartijan tyttären lempipuuhaa oli vilkuttaa valoilla ohikulkeville laivoille, joskus ne vilkuttivat takaisin ja kertoivat mistä olivat tulossa. Kaukaisin laiva oli saapunut Intiasta saakka. Mutta kaikkein mieluisinta Vennille oli, kun kerran neljässä kuukaudessa he lähtivät maihin torille. Torilla he täyttivät varastonsa ja kaikki kylän asukkaat juttelivat "Vieläkö on majakka pystyssä, vieläkö valot palavat, vieläkö Venni unohtelee asioita, vieläkö piippu savuaa?" Torilla oli aina myös ompelijattaren, rouva Nallinperän tytär, Neila. Neila kulki samalla tavoin sipsuttaen kuin äitinsä ja nenä hiukan pystyssä, ja tuota nenää hän nyrpisti välillä Vennin parsituille paidoille, mutta Neila oli silti Vennin mielestä maailman kaunein ompelijattaren tytär. Silloin vasta Venni unohtikin mitä oli tekemässä jos Neila oli ostamassa omenia, niin tottakai Venninkin piti ostaa majakalle muutama. " (28.9.2018) 

Ennen,

Erään saaren rantakivikkoa peittivät pitkät heinät, joita armoton tuuli kiskoi jatkuvasti mukaan tanssiinsa. Heinät olivat kuitenkin varsin vastentahtoisia tanssikumppaneita. Keskellä saarta törrötti likaisenvaalea majakka, kuin yksinäinen hammas jättiläisen suussa. Majakka oli vuosikymmenet kestänyt meren kiroukset, ilkikuriset tuulet ja piiskaavan sateen. Se oli panssaroinut itsensä pienillä suukoilla, joita auringonsäteet heittelivät majakkaa vasten. On siis täysin anteeksiannettavaa, jos sen ovi oli hiukan vinksallaan tai maali lohkeili. Ensisilmäykseltä voisi luulla ettei saarella asunut ketään, ellei muutamaa lokkia sitten laskettu. Jos silmiään jaksaa kuitenkin kunnolla siristää, voi erottaa piskuisen hahmon nököttämässä kalliolla. Kyykyssä, käsissään muistivihko ja suuri kukkakuvioinen muki vieressään.

Vennin polvitaipeita kivisti ja hän jauhoi itsepintaisesti poskensa sisäpintaa. Muistivihko sylissä oli roiskeista kupruinen ja vähän väliä hän joutui hyppäämään taaksepäin ahneilta aalloilta. Vennin hameenhelmat olivat jo kankeat suolavedestä ja nenää kipristeli. Hän pyyhkäisi kämmenselällään valuttavaa nenäänsä ja keskittyi niin kovasti että koko naama painui aivan mutruun kuin kuivatulla hedelmällä. Hylkeitä oli niin kauhean vaikea piirtää. Vaikka hän yritti ja yritti, aina niissä oli joku huonosti. Majakanvartijan mielestä Vennin jokainen piirrustus oli taideteos vailla vertaa ja hän kiinnitti kaikki pitkin seiniä, niin että koko majakka näytti piirrustuksilla tapetoidulta. Venni keikkui edestakaisin päkiöillään ja niiskaisi jälleen. Vennin hiuskuontalo muistutti suuresti saaren heinikkoa. Se koostui yhtä runsaista ja ohuista säikeistä ja sojotti jokaiseen ilmansuuntaan, sekä vielä muutamaan keksittyynkin. Vennin hiukset eivät koskaan olleet leteillä, kuten useimmilla nuorilla tytöillä. Tämä johtui tietenkin siitä, ettei Majakanvartija osannut letittää hiuksia, eikä Venni ollut välittänyt opetella. Majakanvartija osasi tasan tarkkaan kaksikymmentäkahdeksan erilaista solmua ja niiden käyttötarkoitukset, mutta jostain syystä pikkutytön hiukset olivat vain ylitsepääsemätön haaste. Venni taas ei välittänyt hiustensa kunnosta tuon taivaallista. Mutta ne hylkeet! Niistä hän välitti. Majakkasaarelta, tai kuten sitä muuten kutsuttiin; Haukankoukulta, näki kolmelle herkulliselle luodolle. Niistä lähimmäinen oli hylkeiden vakituinen pötköttelypaikka. Miltei joka päivä tummat, sulavat hahmot kiipesivät vedestä makoilemaan sileälle kivelle. Ne paistattelivat päivää ja käänsivät kylkeä kuin olisivat juuri jouluaterian ahmineet. Hylkeitä oli kahdeksan, ja Venni tunsi niistä jokaisen. Joko tiplasta, pään muodosta, viivoista, arvesta tai silmistä. Hylkeet myös tunsivat Vennin. Ne pohtivat, että kyseessä mahtoi olla todella kummallinen kuutti, tai ehkäpä jokin eksoottinen lintu. Kyllä, enemmän hylkeet nojautuivat linnun puoleen, noin laiha ja vänkyrä ja monta törröttävää sulkaa päässään. Oikea kysymys olikin, kuinka eksoottinen lintu oli päätynyt tänne, missä oli niin paljon kylmää ja sadetta ja tuulta?

Jokainen aamu Venni laski hylkeet ja tervehti niitä. Majakanvartija ja Venni kulkivat välillä Kalastajien jäljessä tarkistamassa, ettei yksikään hylkeistä ollut jäänyt loukkuun verkkoihin. Majakanvartija ei usein ymmärtänyt tyttärensä päähänpistoja, mutta hän ei koskaan vähätellyt niitä. Jos Venni oli sitä mieltä, että joku lokeista käyttäytyi hyvin törkeästi tänä aamuna, sitten sen täytyi olla niin.

------------------------

Elämä majakalla jakaantui paloihin. Venni ajattelikin, että vuodessa ei ollut neljä vuodenaikaa, vaan paljon enemmän. Oli kevätmyrskyjen aika, ja tähtiöiden aika, taivastulien aika, kalastusaika, peruna-aika, loskainen aika, helleaika ja se kummallinen hetki syksyllä ennen lumentuloa, kun oli aivan hiljaista ja pimeää, kuin suuri hämähäkki olisi kietonut koko maailman pehmeään koteloon. Haukankoukku eli kaikkien aikojen mukana ja Vennistä tuntui että se hengitti aivan eri tavalla kesällä ja talvella. Kerran Venni oli kysynyt Majakanvartijalta:

Isä, miksi Haukankoukku on nimeltään Haukankoukku? Millaisella haukalla on koukku?

Ja Majakanvartija oli vastannut:

Minähän olen aivan unohtanut! Ehkäpä sinun pitää selvittää se, mistähän moinen mahtaa johtua. Toden totta, höperöksihän tässä ollaan tulossa. Vai että Haukankoukku

Taputellen tupakkaa pitkään piippuunsa. Venni tiesi, että Majakanvartija vain esitti, etteikö hän olisi tiennyt vastausta. Venni silti virnisti jokaisella maitohampaallaan ja siitä päivästä eteenpäin Venni oli yrittänyt pohtia, miksi Haukankoukun saari oli nimeltään Haukankoukku. Tähän ikään päästyään, joka muuten oli mahtava pyöreä luku nimeltään kymmenen, hän oli jo keksinyt seuraavat ehdotukset:

1. Saari on muodoltaan kuin kaareva koukku, mutta siitä ei voi olla varma ellei ole kiertänyt saarta yhtä paljon kuin Venni, ja Venni on varmasti ensimmäinen joka oli tämän edes huomannut.
2. Jollakin edellisellä Majakanvartijalla on ollut lemmikkinään haukka. Venni oli yrittänyt etsiä haukan hautaa, mutta se oli hankalaa koska niin Majakanvartijoiden kuin heidän lemmikkiensäkin hautakivet olivat jo aivan sileiksi ja nimettömiksi kuluneita. 
3. Tai koukku. Ei siis lemmikkinä, vaan kädessä. Mutta sitä Venni ei halunnut ajatella.
4. Jonkin lähelle uponneen laivan nimi oli Haukankoukku. Tosin kalastajat ja merimiehet tykkäsivät yleensä jostakin syystä nimetä laivansa naisiksi. Venni ei oikein sitäkään ymmärtänyt. Jos hän olisi nimennyt laivan, sen nimeksi olisi tullut Myrskytuuli. Tai Calypso, kuten yhdessä vanhassa kirjassa jonka hän oli saanut lahjaksi eräältä kaukaa tulleelta merimieheltä.

Toistaiseksi mikään näistä syistä ei ollut Vennin mielestä tarpeeksi hyvä, joten etsintä sai jatkua.

Jokin toinen, hienohelmaisempi rakennus olisi voinut pahastua kaikista piirrustuksista seinillä, kuraisista jalanjäljistä lattialla ja jatkuvasta piipunkärystä, mutta ei majakka. Se oli varsin ylpeä virastaan, olihan majakka koko meren tärkein rakennus. No, myös yksi koko meren ainoista rakennuksista, mutta ehdottomasti myös tärkein. Ja Venni rakasti asua majakassa. Hän rakasti pyöreitä huoneita ja tiukkoja kivisiä kierreportaita ja sitä, kuinka jokainen kerros oli tietylle tarkoitukselle. Heti vänkkyrästä ovesta saavuttaessa kohtasi kasan Majakanvartijan rompetta, työkaluja, rättejä, kaikenlaista mitä saattoi majakan huoltamiseen tarvita. Alimmassa kerroksessa oli aina kauhistuttavan kylmä, koska se oli kallion sisässä. Sinne kuljettiin lattialuukun kautta, eikä Venni käynyt siellä, jos pystyi sen välttämään. Kallion sisällä haisi yleensä peruna, kala, etikka ja jokin hiukan kylmä ja mätä, jonka Venni kuvitteli puhaltelevan kapeita hopeisia pilviä ilmaan. Jokainen kerros oli pieni ja pyöreä, kuten myös useimmat huonekaluista. Venni piti pyöreydestä, siitä tuli lämmin ja täyteläinen olo, eikä polvea voinut vahingossa kopsauttaa ikävään nurkkaan. Lattialla lekotteli räsymattoja, joita kylän naiset aina väkersivät. Puuhellalla oli miltei aina kahvipannu ja pesupöydällä likainen puurokattila. Punainen puinen sohva oli peitelty raidallisella, haalistuneella tilkkutäkillä, joka haisi etäisesti jostain syystä kissalta. Kaikki vesi täytyi kantaa ulkoa kaivosta tai puhdistaa merestä ja Venni olikin jo kymmenen vuotensa aikana kasvanut melko taituriksi siinä, eikä hän enää läikyttänyt vettä sangon yli. Pyöreä puupöytä ei enää vuosiin ollut kiiltänyt, vaan sen pinta oli kyllästynyt kahvikuppien renkaista, mustetahroista ja öljylampun noesta. Vennin hihansuut menivät aina likaisiksi, kun hän istui pöydän ääressä.

Seinillä roikkui Vennin taiteen lisäksi muutama meriaiheinen taulu, suikulamainen kello ja useita erinnäisiä esineitä. Tarkka katsoja löysi varmasti yhden jos toisenkin kompassin, ilmanpainemittarin, täytetyn kalan, rukkaset, villapaidat naulakossa, öljykangastakin, saapasparit ovenpielessä ja pöydälle valuttaneet kynttilät. Portaikon vieressä lepäsi Majakanvartijan työpöytä, joka oli täynnä kellertäviä papereita ja karttoja, listoja ja vihkoja. Suurin osa oli läikikkäänä tupakantuhkasta tai sormenjäljistä, kolme mustekynää oli tökättynä vanhaan pulloon ja työpöydän laatikossa oli pienessä purkissa paksua salvaa, jonka Majakanvartija vannoi auttavan jokaiseen vaivaan maan päällä. Työpöydän alle oli työnnettynä pölyinen kirstu, joka oli ollut lukossa niin kauan kuin Venni muisti, mikä oli aika pitkälle. Majakanvartija ei ollut luonteeltaan vakavamielinen, mutta hän oli ollut täysin vakavissaan, kun oli kieltänyt Venniä koskemasta kirstuun.

Venni sulki vinon oven perässään kiinni ja heitti kostean takkinsa puiseen naulakkoon. Hän veti villatakkinsa hihat kylmettyneiden sormien ylle ja nappasi pöydältä nahistuneen omenan taskuunsa. Hylkeet olivat olleet tänään todella laiskoja, harmaa sää kun sai ne sellaiselle päälle. Vaikka kevät oli jo täydessä vauhdissa, oli silti kylmää ja sateista. Venniä se ei kuitenkaan haitannut, hän piti jokaisesta vuodenajasta. Hän kiipesi seuraavat portaat makuuhuoneeseen ja löi varpaansa lattialla lojuvaan leluun. Venni älähti ja potkaisi sitä kostoksi, mutta tunsi heti huonoa omaatuntoa koska se oli Majakanvartijan veistämä nukke. Venni nosti nuken hellästi leluarkkuun ja niiskaisi taas, kiivetessään viimeiset ja pienimmät portaat aivan ylös. Portaiden yläpäässä odottivat pienet tikapuut ja raskas luukku. Venni työnsi sen kaikilla voimillaan auki, antaen viileän ilman lyödä vasten kasvojaan. Aivan ylhäällä oli itse majakan valo. Luukusta tullessa oli pieni sisätila, mutta siellä oli aivan yhtä kylmä kuin ulkonakin. Valtava valo paloi aina huoneen keskellä. Venni tiesi, että ennen Majakanvartijoiden oli pitänyt syöttää hiiltä koko yö majakkaan, että valo palaisi, mutta nyt se toimi öljyllä. Venni ei pitänyt öljyn hajusta, mutta jollain tavalla sekin tuoksui jo kodilta. Majakanvartija oli kyllä selittänyt Vennille, kuinka vaarallista öljy saattoi olla. Siksi varastoissa ei koskaan saanut juosta tai töniä, eikä kantaa valuttavia kynttilöitä. Valon ympärillä oli useita peilejä ja laseja, joitten Venni tiesi suurentavan valoa niin paljon, että sen kajo heittelehtisi kauas ulapalle. Nyt oli niin valoisaa, ettei majakan tarvinnut loistaa, mutta illalla se kyllä syttyisi. Huoneen nurkassa oli tuoli ja myrskylyhty, sekä nuhriintunut villaviltti. Huoneesta, jonka seinät olivat lasia, pääsi helposti ulos ulokkeelle joka kiersi koko majakan päätä. Vennillä ja Majakanvartijalla oli tapana kutsua sitä mastokopaksi, koska sieltä näki niin kauas merelle kuin vain silmä kantoi. Joskus he ottivat kaukoputken ja tähyilivät kylän kalastusaluksia. Näköalapaikalla oli myös pienempi viritelmä, josta pystyi lähettämään kapeaa ja kovaa valoa, jolla he viestittivät laivoille. Vennin mielestä kaikki nämä rakennelmat olivat hurjan kiehtovia, mutta monimutkaisia eikä hän saanut koskea niihin ilman lupaa koska ne olivat myös todella herkkiä. Nyt Venni kuitenkin tähyili huoneeseen luukulta ja näki isänsä kyykkimässä valon luona, kädessään kannu ja jakoavain. Venni kiipesi ähisten ja puhisten luukusta läpi ja se rysähti hänen takanaan kiinni, miltei lyöden Vennin sormet mustiksi. Majakanvartija kääntyi katsomaan ja hänen kirkkaat silmänsä siristyivät hymyyn. Majakanvartijalla oli ruskea parta ja yhtä ruskeat hiukset, joissa oli harmaita raitoja kuin tähdenlentoja. Hänen ihonsa oli päivettynyt ja kovettunut ja se oli sitkeä, siinä missä Vennin iho oli vielä pehmeä. Majakanvartija olisi muuten voinut näyttää tuimalta, mutta hänellä oli nauravaisimmat ja lämpimimmät silmät, mitä Venni oli koskaan nähnyt. Niiden ympärillä oli kymmeniä pieniä naurunryppyjä ja ne kaikki näkyivät selvästi, kun Majakanvartija sanoi:

No hei Vimpula, kuinkas hylkeet tänään voivat?

Venni virnisti jokaisella maitohampaallaan ja riensi Majakanvartijan luokse, istuen kylmälle lattialle. Hän otti muistivihkonsa taskustaan ja näytti piirrustuksensa. Sivujen reunoihin oli tarttunut mustetta ja ne olivat liimaantuneet hankalasti yhteen, mutta Venni repäisi ne irti toisistaan.

Laiskoja, löhöttelivät vain. Yksi luiskahti vahingossa takaisin veteen kun makasi niin reunalla.

Venni tarjosi piirrustusvihkoaan Majakanvartijalle. Majakanvartija piteli vihon reunaa ja siihen tarttui mustia sormenjälkiä.

Upeaa, kerrassaan upeaa! Tämänveroista taideteosta en koskaan ole nähnyt, en totta tosiaan!

Majakanvartija totesi ja pörrötti Vennin tukkaa. Hän kaatoi vielä hiukan öljyä säiliöön ja sen haju nipisteli Vennin nenää. Sitten Majakanvartija sulki säiliön tiukasti ja käveli puutuolilleen, kaivellen öljykangastakkinsa taskusta tupakkaa. Pitkä piippu lepäsi seinän vieressä ja Venni sulki tarkasti muistivihkonsa, yhtä tarkasti kuin Majakanvartija öljysäiliön. Majakanvartija täytti pitkän piipun pesän tarkoin liikkein, samalla rutiinilla jonka Venni oli nähnyt tuhansia kertoja. Tupakka paloi hetken punaisena ja sen jälkeen öljyn katkun peitti tupakan tuttu tuoksu. Venni puraisi suuren palan omenasta, joka oli kuoren alla mehukas ja makea. He katselivat merelle, molemmat omissa mietteissään. Venni ei ollut perinyt isänsä ruskeaa kuontaloa taikka silmiä, mutta Venninkin hymyillessä hänen poskiinsa ilmestyivät samanlaiset naurunkuopat ja silmät siristyivät pieniksi viiruiksi. Vennin silmissä läikkyi usein vakava ja harmaa katse, jota kylän naiset kauhistelivat. Nuorella tytöllä ei kuulemma kuuluisi olla sellaista katsetta. Venni ajatteli, että Majakanvartijan silmät olivat onneksi tarpeeksi nauravaiset heidän molempien puolesta. Majakanvartija hyräili ja imi pitkät savut piipusta. Venni kiipesi hänen syliinsä istumaan ja esitteli loput päivän aikana tehdyistä taideteoksista, ja Majakanvartijan mielestä jokainen niistä oli entistä upeampi. Venni oli aika varma, ettei asian laita ollut näin, mutta jos ne kerran toivat isälle noin paljon iloa niin mikäs siinä sitten.

-------

Venni juoksi kädet sivuille ojennettuna pitkin sileää kalliota, saappaat sitä vasten läpsyen. Ne olivat hänen äitinsä vanhat saappaat ja Vennillä oli jalassa neljät villasukat, jotta saappaat olisivat sopivat. Lokit kiitivät hänen yläpuolellaan ja joka kerran kun ne rääkäisivät, Venni huuti takaisin. Aurinko paistoi hänen sojottavaan tukkaansa ja suukotti vaivihkaa Vennin niskaa ja käsivarsia ja kasvoja, kunnes ne olivat kaikki ruskettuneet syvän kesän värisiksi.

Vimpula nyt lähdetään!

Huusi Majakanvartija rannasta. Haukankoukulla oli kaksi erilaista venettä, purjevene sekä soudettava, jossa kyllä myös oli jonkinlainen putputtava moottori. Kesän tuulet olivat niin leppeät ja taivas niin sininen, että tällä kertaa Majakanvartija oli valmistellut purjeveneen, mikä teki Vennin entistäkin iloisemmaksi. Purjehdittaessa sai sentään oikeasti tehdä jotakin, toisessa veneessä joutui vain istumaan paikallaan. Venni vilkutti lokeille ja juoksi isänsä luokse. Vennille kaikkein mieluisinta olivat käynnit kylässä ja tällaisena kesäpäivänä se tuntui vieläkin mukavammalta. Kun sinne lähdettiin, he pysyivät kylässä muutaman päivän, ennen kuin palasivat. Siksi matkan ajankohdan täytyikin olla täydellinen, ettei heitä kaivattaisi takaisin majakalle sillä välin. Tähän aikaan kesästä yöllä oli kuitenkin melkein yhtä valoisaa kuin päivälläkin. Vene oli täynnä tyhjiä koreja, laatikoita ja tynnyreitä. Venni loikkasi kyytiin rantakiveltä sulavasti. Hän oli uinut tänä kesänä jo miltei joka päivä, vaikka vesi olikin hyytävää. Majakanvartija oli varma, että kohta Vennistä muuttuisi itsekin hylje. Haukankoukulla oli tarkkaa, mistä meni uimaan. Täytyi osata valita oikea kohta, tutut kivet ja pysytellä lähellä niitä. Muuten hankalat pohjavirrat imaisivat mukanaan, eikä siinä enää pystynyt tekemään yhtään mitään, paitsi ehkä vähän huutamaan. Venni oli oikein hyvä uimaan, mutta Majakanvartija oli varoittanut, että merivirroille ihminen oli kuin pieni sintti. Majakanvartija kiipesi veneeseen ja työnsi heidät pitkällä melalla liikkeelle. Hän asettui peräsimen luokse ja käänsi veneen niin, että tuuli puhalsi oikealta. Hetken aikaa likaisenvaalea purje läpätti vapaasti tuulessa, kunnes nappasi kiinni viimasta ja pullistui pyöreäksi. Venni upotti sormensa laidan yli kylmään veteen ja katseli hylkeitä, jotka makoilivat luodolla. Toivottavasti niille ei tulisi ikävä heitä, vaikka Venni kyllä oikeastaan tiesi ettei tulisi. Hylkeet taas miettivät, miksei outo vänkyrä lintu vain lentänyt pois, vaan istui tuossa puisessa suikulassa.

Venni hyppi paksulta mukulakiveltä toiselle ja mietti, että kivet näyttivät hämäävän paljon suurilta pyöreiltä leiviltä. Sellaisilta, mitkä olivat niin kovia että rouskuivat hampaissa ja tuoksuivat joululta läpi vuoden. Erityisen herkullinen lätäkkö lätsähti Vennin saappaan alla ja hän virnisti. Nostaessaan katseensa hymy kuitenkin hyytyi, mutta siitä jäi kasvoille leikkisä varjo. Omenakojulla seisoi Ompelijatar tyttärineen. Ompelijatar oli hieno nainen, niin Venni ainakin uskoi. Siltä hän vaikutti, rimpsumekkoineen ja heiluvine helmoineen, sekä suuri leveä hattu siistien kiharoiden päällä. Pitsinen päivänvarjo näytti perhosen siiveltä ja ranteessa roikkui vaalea punottu kori, jonka vartta koristi muhkea rusetti. Ompelijatar kulki suora nenä pystyssä ja korpinmustat hiukset aina laitettuna, pienin sipsuttavin askelin. Se tosin saattoi johtua hänen pikkuruisista kengistään, joilla oli varmasti mahdotonta ottaa kovin isoja askelia. Onneksi Vennin saappailla pystyi loikkimaan kerralla jopa kolmen lätäkön yli, matka taittui paljon nopeammin. Ompelijattaren tytär Neila oli Vennin mielestä maailman kaunein tyttö. Hän kulki samaan tapaan sipsuttamalla kuin äitinsä, hänen nenänsä oli aivan yhtä suora ja hiukset yhtä tummat. Neilan hiusten latvat tosin kiertyivät aina vallattomasti sinne tänne, vaikka hän suki niitä miltei koko ajan. Neilalla oli tapana nyrpistää suoraa nenäänsä Vennin parsituille paidoille ja tuulentuivertamalle tukalle, mutta Vennin mielestä Neila oli silti hurmaavin Ompelijattaren tytär, jota maa päällään kantoi.

Kaivaen taskustaan muutaman kolikon, sekä hiukan jotain vanhaa nöyhtää, Venni hyppeli omenakojulle. Neila kosketteli hermostuneesti kesytöntä tukkaansa. Hänen vaaleanpunainen mekkonsa oli siististi aseteltu ja pienet saapikkaat kiilsivät sellaisella itsetyytyväisyyden hohdolla, että ne tiesivät todellakin olevansa hienot kengät. Ompelijatar pyöritteli punaposkisia omenoita käsissään, arvostellen niiden kuhmuja ja länttejä.

No mutta hei Vimpula, vieläkö majakassa palaa valo?

Kysyi omenakojun myyjä Venniltä.

Hyvin palaa, oikein kirkkaasti

Venni vastasi tomerasti ja alkoi Ompelijattaren liikkeitä matkien muka tutkimaan valikoimaa. Neila nosti katseensa kiiltävistä kengistään ja vilkaisi Venniä.

Missäs on isäsi?

Kysyi omenakojun myyjä ja Venni kohautti olkapäitään.

Kunhan tupakantuoksua seuraa niin kyllä se löytyy. Minulle neljä tuommoista oikein pyöreää

Venni tokaisi ja osoitti haluamiaan omenia.

Eiväthän nuo mitenkään riitä! Tarvitset kärryn, jos aijot viedä ne majakalle

Totesi Ompelijatar ja alkoi latomaan omenoita koriinsa. Venni pudisteli päätään.

Nämähän ovat vain matkaevästä. Mutta näkisitpä isän olutvarastot, niihin vasta kärryjä tarvitseekin

Omenakojun myyjä päästi jyrähtävän naurun. Hän ojensi Vennille paperipussin ja Venni ojensi takaisin kolikon, ynnä hiukan taskunöyhtää. Ompelijatar hymähti, mutta ei kuulostanut Vennin mielestä kovinkaan iloiselta. Samalla kun Ompelijatar keskittyi maksamaan, Venni nosti pussista kaikkein punaisimman ja pyöreimmän omenan ja ojensi sen Neilalle. Neila nyrpisti pitkää nenäänsä ja kopautti kenkiensä kärkiä yhteen.

On meillä omenoita kotonakin

Hän sanoi ja Vennin sydän hyppäsi kurkkuun.

Mutta tämä on kaikkein pyörein ja punaisin, eikä siinä ole yhtäkään madonsyömää! Katso nyt, siinä on varmasti taikavoimia

Venni huomautti ja nyt Neilan kiinnostus heräsi. Hän nappasi omenan Vennin kämmenestä ja puraisi oikein ison palan, niin että mehua valui suupieliä pitkin. Venni virnisti ja Neila hymyili ujosti. Ompelijatar kääntyi ja Neila antoi omenan äkkiä takaisin, pureskellen niin nopeasti että Venni pelkäsi hänen leukojensa menevän sijoiltaan.

Noniin, mennään! Sano terveisiä isällesi Venni, ja sano että minä kyllä mielelläni autan kaikissa vaatetöissä, kun teillä ei siellä laisinkaan ole kunnollista naisväkeä paikalla

Ompelijatar totesi, ja jälleen kerran Vennin mielestä hän ei kuulostanut ystävälliseltä, vaikka hymyili. Venni niiata niksautti hiukan ilkeämielisesti ja puraisi omenaansa. Neila tarttui äitinsä käteen ja he sipsuttivat yhtä matkaa pois, hienot nenänsä ylpeästi pystyssä. Venni oli varma, että Neilan tukka näytti hiukan pörröisemmältä kuin hetkeä aikaisemmin. Omenassa taisi sittenkin olla taikavoimia.

---------------

Pahalta näyttää, pahalta näyttää, pahalta näyttää…

Mumisi Majakanvartija hermostuneesti itsekseen poltellen piippuaan. Oli keskipäivä mutta oli pimeää kuin yöllä ja taivaan täydeltä tuprutti lunta sekä vettä. Meri oli musta, avoin huutava suu ja Venni painoi molemmat kätensä vasten paksua lasia. Aallokko iski aina vain korkeammalle vasten Haukankoukun kallioita ja pärski majakan seinään. Venni oli kiskonut paksun pipon niin syvälle päähänsä että korvia kuumotti, mutta silti oli muutoin hyytävää. Majakka pisti parastaan ja loisti kirkkaimmalla valollaan. Majakanvartija tähysti kaukoputkeensa ja mumisi jälleen:

Pahalta näyttää, pahalta näyttää…

Vain tunteja sitten oli heidän ohitseen kulkenut suuri laiva, kaukaa toiselta mantereelta. Se oli jo uupunut ja ryytynyt matkastaan ja tuuli oli uhkaavasti noussut, mutta silti se oli jatkanut. Majakanvartija oli varoittanut heitä monin valoin, mutta suuri ulkomaalainen laiva oli vain jyrähtänyt takaisin ja jatkanut matkaansa. Nyt satoi niin rankasti, että hädintuskin näki kättään pidemmälle. Venni tunsi piston mahassaan ajatellessaan hylkeitä. Mutta hylkeet osasivat uida tarpeeksi syvälle missä aallot eivät lyöneet ja piiloutua tyrskyiltä, ihmiset eivät osanneet. Venni oli usein leikkinyt voivansa hengittää veden alla. Hän oli harjoitellut sitä rannassa. Yhdellä kerralla hän oli onnistunut. Oli ollut kuuma ja aurinkoinen päivä, ja vesi oli ollut täysin toista kuin tämä huutava mylly. Venni oli puhaltanut hiljaa keuhkonsa tyhjäksi ja tuijottanut kuplien nousua pinnalle, tuntien lopulta pohjan kylmän saven selkäänsä vasten. Hän oli kaivanut sormenpäänsä pohjan hiekkaan ja sormenpäät olivat koskettaneet simpukan terävää reunaa. Tuttu polte keuhkoissa alkoi kyteä, Venni tiesi milloin se kasvaisi liian suureksi ja pitäisi äkkiä polkea pintaan. Mutta savi tuntui niin mukavalta ja pehmeältä ja vesi tuuditti häntä edes takaisin. Simpukan suu avautui ja sulkeutui suhisten ja Vennin polvet tuntuivat raskailta. Viimeiset kuplat karkasivat Vennin kapeilta huulilta ja hänen kätensä levisivät velttoina sivuille. Jossain silmänsä reunalla hän erotti pitkän, sileän hahmon. Äkkiä polte keuhkoissa katosi ja Venni tuijotti veden pintaa, hymyillen. Sileä hahmo liukui lähemmäs ja Vennin silmiä painoi raukeasti. Hahmo lipui hänen näkökenttänsä reunamilla, raahaten perässään jotain pitkää ja tummaa, kuin merileviä. Juuri kun hahmo oli niin lähellä, että hän alkoi erottamaan mikä se oli, Majakanvartija riuhtaisi Vennin ylös vedestä. Ilma oli tuntunut raa’alta ja julmalta. Venni oli yskinyt ja miltei oksentanut ja merivesi korvensi keuhkoja. Majakanvartija löi Vennin kapeaa selkää ja puristi häntä tiukasti rintakehäänsä vasten. Se oli ensimmäisiä kertoja, kun Venni näki isänsä itkevän. Se oli hupsua, koska Majakanvartijan iloiset silmät olivat olleet täynnä surua ja hänen kyyneleensä olivat olleet suolaisemmat kuin vesi Vennin hiuksissa.

Aina ne luulevat voittavansa, käyvät liian itsevarmoiksi. Muista, Venni, ettei ihminen koskaan voita luontoa. Ei se ole täällä meitä varten, meidän käytettävissämme. Mutta aina ne unohtavat

Majakanvartija totesi ja laski kaukoputken.

Upposiko se?

Venni kysyi pienellä äänellä. Majakanvartija haroi paksua partaansa.

Pitää käydä katsomassa, kun meri asettuu

Hän vastasi ja istui puutuolilleen huokaisten.

Voinko minäkin tulla?

Venni kysyi, yrittäen seistä mahdollisimman pitkän näköisenä. Majakanvartija pohti hetken.

Ehkä se on aika, että muistat ihmisen paikan maailmassa. Eivät siinä rautakuoret tai höyrykoneet auta

Majakanvartija lopulta totesi, ja näytti tuiman synkältä sellaisella tavalla, ettei Vennin tehnyt mieli jutella hänen kanssaan.

Pienen veneen moottori putputti kotoisasti ja Vennin kasvoja vasten vihmoi räntää. Meri oli rauhoittunut rauhalliseksi vellomiseksi ja taivas oli kuin raskas vaippa, mutta ei enää uhkaava. Venni kuulosteli tottuneesti tuulta, mutta se puhalsi leppeästi lännestä, eikä riuhtonut ympäriinsä. Majakanvartijan kasvoilla oli ilme, jolle Venni ei tiennyt nimeä. Se ei ollut surua, vaan jotain hiljaisempaa. Silloin Majakanvartijan silmien rypyt kääntyivät alaspäin ja hän näytti miltei siltä, kuin ei enää koskaan hymyilisi. Se oli pelottavaa ja Venni esitti ettei olisi nähnyt mitään. Heidän edessään avautuva näky oli myös pelottava ja Venni huomasi puristavansa kätensä nyrkkiin rukkastensa sisällä. Näytti siltä, kuin joku olisi ripotellut romua taivaalta mereen. Majakanvartija antoi veneen putputuksen hiljentyä ja he keinuivat hiljaa läpi karikoiden. Ne näki selvästi tässä valossa, mutta keskellä myrskyä ne olivat kuin piilotettuja piikkejä suoraan pohjasta. Vedessä kellui tynnyreitä, laatikoita, kenkiä ja paljon muuta. Kauempaa kuului isomman veneen ääni ja sen torvi soitti tuttavallisesti. Kylän Kalastajat olivat myös saapuneet katsomaan tuhoa. Vedessä lojui musta mytty, joka ensin näytti suurelta takilta, mutta sitten Venni erotti hiukset, jotka heiluivat edes taas aaltojen mukana. Venni päästi inahduksen ja Majakanvartija katsoi synkästi myttyä, menemättä sen lähemmäs. Vedenmies kellui kauemmas, hiukan huojuen ja Venni ei halunnut katsoa häntä. Venni ei kuitenkaan suostunut peittämään silmiään, koska sitten Majakanvartija ei ainakaan ottaisi häntä enää mihinkään mukaan. Kalastajat laskeutuivat pienempiin veneisiin ja nyökkäilivät synkät tervehdykset Majakanvartijalle. He kampesivat vedenmiehen yhteen veneistö ja Venni kääntyi tarkoituksella toiseen suuntaan. Hän nosti vedestä oudon kierrekärkisen tossun, joka oli koristeltu kultalangalla. Se näytti pieneltä. Venni laittoi tossun veneen pohjalle, vaikka se nostikin hänen niskakarvansa pystyyn. Jostain syystä hänestä tuntui, että tossun pari oli kyllä täällä jossakin. Olisi ikävää jättää se yksin. Majakanvartija nosti airot ja souti varovaisesti, kuin vedenpinta olisi ollut kallista kristallia jonka liian kova veto voisi murskata. Venni kipristeli sormiaan rukkasten sisällä ja katseli puulaatikoita ja tynnyreitä joihin oli kirjattu kummallisia sanoja. Osa sanoista oli jo alkanut huuhtoutumaan mustiksi ja punaisiksi vanoiksi veteen.

Menikös se pohjaan asti?

Venni kysyi hiljaa.

Varmaankin, mutta ei tällä kohtaa. Tässä on liian matalaa. Todennäköisemmin tuli reikä tässä ja yrittivät jatkaa kiertoreittiä. Sitten, kyllä se meni pohjaan asti

Vastasi Majakanvartija. Venni toivoi, että hylkeet kävisivät suuren laivan luona joskus kun ehtisivät. Venni työnsi pipoa pois silmiltään ja huomasi kultalankatossun kelluvan suuren puisen laatikon vieressä. Hän osoitti sitä ja Majakanvartija souti lähemmäs. Venni kurkotti veneen laidan yli ja nappasi tossun haaviin. Se pääsi veneen pohjalle parinsa luokse. Tossun vieressä kelluva laatikko meni ylös ja alas pienten aaltojen mukana. Se näytti miltei rimpuilevan. Laatikon yläpäähän oli porattu pyöreitä reikiä, joten jos se kääntyisi, se putoaisi myös pohjaan muun roinan luo. Venni yritti tavata tekstiä laatikon kyljessä, mutta vesi oli jo huuhtonut sitä ja se oli sitäpaitsi jotakin vierasta, koukeroista kieltä. Mutta laatikko todellakin rempoi, heilahteli vimmatusti puolelta toiselle.

Isä hei, katsos tuota

No, mitä? Oho, oikeastikko?

Majakanvartija huopasi heidät aivan puulaatikon viereen, milloin se alkoi rimpuilemaan kovempaa. Venni kuuli pientä kitinää.

Siellä on joku elossa. Se kuuli meidät

Venni kuiskasi. Majakanvartija kääri takkinsa hihat ja tarttui laatikkoon molemmin käsin. Hän puhkui ja rymäytti sen veneen pohjalle. Vene keikahti. Laatikko pysyi hiljaa. Venni kumartui sen vierelle ja kuiskasi mustiin aukkoihin:

Hei, onko siellä joku? Minä olen Venni ja olisi mukavaa tavata, mutta ymmärrän kyllä jos olet uupunut

Väistähän vähän

Majakanvartija sanoi ja Venni loikkasi veneen toiselle puolelle. Majakanvartija nosti rautaisen sorkkaraudan ja kampesi sen laatikon saumaan, vääntäen kovaa. Reikäinen kansi kaatui ja sisältä tulvahti vettä veneen pohjalle, sekä jotain karvaista jota Venni luuli ensin hylkeenpoikaseksi. Samanlaiset tummat silmät sillä oli kuin kuutilla. Karvainen tärisi ja murisi väsyneesti niin, että terävät valkoiset hampaat hädintuskin edes näkyivät. Hetken ajan Venni tuijotti karvaista, ennen kuin sai selvää missä sen ohuet tassut ja häntä oikein menivät.

Sehän on koira

Venni sanoi äimistyneenä. Majakanvartija nosti veneen kokasta painavan viltin, jonka taitteli pienemmäksi.

Niin on, älä mene vielä koskemaan, se on aika hermostunut. Odotas hetki

Hitain, mutta määrätietoisin liikkein Majakanvartija lähestyi karvaista, koiraa. Se murisi ja yritti näykkäistä Majakanvartijan rukkasen verhoamaan kättä, mutta ei kuitenkaan vastustellut kun Majakanvartija kääri sen tiukasti vilttiin. Koirasta näkyi vain naama, missä tummat silmät pullottivat kauhistuneina. Majakanvartija hyssytteli koiraa ja piti siitä napakasti kiinni. Venni näki, miten koira tärisi, mutta rauhoittui sitten.

Sinähän olet kaukaa tullut, varmasti monien merien takaa

Majakanvartija sanoi hiljaa koiralle. Venni hiipi heidän luokseen, katsoen koiraa suu avonaisena.

Miksi se oli laatikossa?

Luulen, että se piti kuljettaa ostajalle. Jotkin koirat ovat oikein kalliita

Oli miten kallis koira tahansa, ei sen pitäisi olla laatikossa

Niin minäkin ajattelen

Se on ihan vaahterasiirapin värinen

Venni kuiskasi ja taputti lempeästi vilttiä. Majakanvartija siirsi varovasti koiran Vennille, varmistaen että Venni piti siitä kunnolla kiinni.

Se pysyy rauhallisena, kunhan et kilju tai riehu. Pidä vain tiukasti mutta hellästi kiinni, samalla tavalla kuin Leipurin vauvaa, muistatko?

Venni nyökkäsi vakavana. Vaahterasiirapin värinen koira vapisi viltin sisällä, mutta Venni ynisi sille hiljaa koko venematkan ajan, kun he luovivat läpi sotkun ja kadonneiden muistojen. Majakanvartija poimi veneeseen vielä muutaman esineen; pussillisen vettyneitä mandariineja, punakantisen vihkon ja keltaisen huivin joka kellui veden pinnalla kuin kultaisen kalan pyrstö. Venni yritti parhaansa mukaan pitää koirasta kiinni tiukasti mutta hellästi, vilkaisten aina aika ajoin ujosti sen tummiin silmiin. Koira tapitti takaisin ja Vennistä tuntui että he tunsivat toisiaan jo hieman.

Minä kerroin sinulle nimeni, mutta mikähän sinun nimesi on?

Venni mutisi koiralle kun Majakanvartija lähti suuntaamaan takaisin kohti majakkaa, Kalastajien veneet heidän perässään. Kotona majakalla Venni lompsi sisälle koira edelleen sylissään ja istahti kamiinan eteen nilkat naksahtaen. Hän avasi kamiinan luukkua ja punaiset hiilet puskivat heti lämpöä heidän päälleen. Majakanvartija alkoi keittämään kahvia ja Kalastajat puhelivat keskenään apeilla, matalilla äänillä. Venni hellitti otteensa hitaasti, hitaasti ja laski koiran eteensä lattialle. Se ei muutamaan hetkeen liikkunut mihinkään nyyttinsä sisältä, mutta hiukan litteä kuono nuuski tiheään majakan ilmaa. Lopulta koira ravisteli viltin päältään ja nousi istumaan. Venni tarkkaili koiraa hymyillen ja räpläsi sormellaan löysänä roikkuvaa alahammastaan.

Et taida päästä tuosta enää eroon

Naurahti yksi Kalastajista Majakanvartijalle, joka tuhahti.

Siltäpä se vaikuttaa. Jokos Vimpula on pennulla nimi?

Venni kohautti olkapäitään ja antoi koiran nuuskia majakan nurkkia rauhassa.

Ei se ole vielä kertonut, mutta eiköhän se pian selviä

Venni vastasi matkien Kalastajien verkasta puhetapaa. Ja niin nimi selvisikin, kuukausi myöhemmin. Se oli ottanut tavakseen nukkua Vennin vieressä, kun oli kotoutunut sen verran ettei enää arastellut heitä. Oikeastaan ensimmäisellä kerralla Venni ei edes tajunnut sitä, vaan heräsi aamulla koiran hengityksen haju nenässään ja vaahterasiirapin värinen, jo isommaksi kasvanut koira kainalossaan. Majakanvartija tuhahteli heille, mutta hänkin antoi koiralle makkaranpaloja pöydästä ja antoi koiran maata jaloissaan kun hän istui työpöydän ääressä. Silloin ensimmäisenä aamuna Venni ei tohtinut liikahtaakkaan, vaikka häntä pissatti kauheasti ja toinen jaloista oli puutunut. Koira kuitenkin aavisti, että Venni oli herännyt ja avasi silmänsä, maiskutellen suutaan. Se näytti vähän nololta, kuin ei olisi ollut varma saiko olla sängyllä. Venni ojensi kätensä ja rapsutti koiran mahaa, joka oli varmasti maailman pehmein asia.

Sinun nimesi on Helli

Venni totesi ja Helli, kallis koira maasta jonka nimeä Venni ei tiennyt, totesi sen oikein oivalliseksi nimeksi.

---------

Kylän tytöt olivat kerääntyneenä aallonmurtajalle. Vennin mielestä heidän leikkinsä olivat tylsiä ja aivan liian neitimäisiä, mutta Majakanvartija oli puhumassa Kalastajille ja päivä oli niin kuuma, että aaltojen pärskeet tuntuivat mukavilta kasvoilla. Ompelijatar olisi saanut sätkyn, jos olisi tiennyt Neilan keikkuvan edestakaisin kivimuurilla. Tyttöjen kauniisti solmitut saapikkaat liukuivat vaarallisesti märillä kivillä, mutta Vennin vanhat saappaat olivat tottuneet kallion tuntuun jalkojen alla. Tytöt supattivat jotain toistensa korviin kun Venni asteli heidän luokseen, mutta jonkinlaisen yhteisen painostuksen takia he antoivat Vennin roikkua mukana. Ehkä se oli osittain säälistä, mikä otti Venniä kunnolla hermoon. Hän olisi yhtä hyvin voinut jäädä leikkimään Haukankoukulle Hellin kanssa.

Sinä voit olla merihirviö. Neila on prinsessa ja minä olen prinssi

Tokaisi Leipurin tytär ja Venni irvisti. No, mieluummin hän esitti merihirviötä kuin kuunteli Kalastajien juttuja.

Venni alkoi karjumaan ja liikkui ällöttävästi vääntelehtien, mikä oli hänen mielestään oikein vakuuttava roolisuoritus. Hän tunki kaksi sormea sieraimiinsa ja puhisi märkiä lemuavia henkäyksiä suustaan, napaten vuorotellen pitkin aallonmurtajaa kipittäviä tyttöjä. Leipurin tytär heilutti pitkää keppiä kuin miekkaa ja Neila huokaili kuten kunnon prinsessa, mutta vaikutti varsin tylsistyneeltä istuskellessaan nilkat ristissä aallonmurtajan reunalla. Venni ei hänestä välittänyt, oma syy jos halusi tylsimmän roolin koko leikissä. Hän jahtasi Leipurin tytärtä, prinssiä, villisti ylös ja alas aallonmurtajaa, väistellen miekan sivaltavia iskuja. Muutaman kerran miekka osuikin ja kyyneleet kirvelivät Vennin silmissä, mutta hän ravisteli sen pois. Hän ei varmasti alkaisi pillittämään kylän tyttöjen edessä.

Kuole, kammotus!

Kiljaisi prinssi ja loikkasi Venniä kohti. Vennin takana kyyristelevä tyttö kompuroi taaksepäin ja rysähti selälleen. Yhtäkkiä kuului yllättynyt huuto ja hillitön molskahdus. Venni jäätyi kesken kaiken viimeisen iskunsa ja kääntyi ympäri, kädet edelleen koukuiksi käännettyinä. Kaatunut tyttö tuijotti suu apposen auki kohtaa, missä Neila oli juuri istunut.

Sinä tönäisit Neilan ALAS

Kirkaisi Prinssi joka alkoi näyttämään hetki hetkeltä enemmän Leipurin tyttäreltä.

Enkä tönäissyt, minä kaaduin

Tihrusti kaatunut tyttö, mutta Venni kyykistyi reunalle, tähystäen valkoisiin aaltoihin. Ne löivät korkealle aallonmurtajaa vasten, mutta Neila oli tippunut oikealle puolelle, joka oli venelaiturien puoli. Siellä ei ollut kovinkaan suuria aaltoja, vaikka tuulikin napakasti idästä. Venni muisti Majakanvartijan kertomukset vaarallisista ristiaallokoista, jotka saattoivat hetkessä tempaista mukaansa avomerelle. Mutta varmastihan Neila osasi uida? Neilan vaalea olkihattu kellui pinnalla, vaaleanpunaiset nauhat tanssien. Tyttöjen hermostuneet äänet kohosivat korkealle kuin lokkien huuto ja joku kirkaisi:

Hakekaa apua!

Silloin pinnassa käväisivät vaaleat sormet, jotka hävisivät silmäniskussa takaisin aaltojen alle. Venni kiskaisi saappaat jalastaan, Isä suuttuisi kauheasti jos ne menisivät pilalle, nahka meni nimittäin vedestä koppuraksi. Hänen suuren villapaitansa helmat lepattivat tuulessa ja juuri kun hän hyppäsi, hän kuuli Leipurin tyttären kiljaisevan:

Majakanvartijan tyttö hyppää!

Vesi löi vasten Vennin suoraksi ojennettuja käsivarsia vasten hyisellä ruoskalla, joka tuntui välähtävän suoraan verisuoniin ja luihin asti. Villapaita muuttui hetkessä rautahaarniskan painoiseksi ja hetken ajan Venni näki kuvan prinssistä, joka sukelsi rohkeasti linnan muurilta alas mustaan mereen. Hän avasi silmänsä vihreään sakkaan, joka oli hyvin erilaista majakan rantojen sinisestä. Hänen ympärillään puiden pituiset vesikasvit kurottelivat kohti pintaa ja niiden seassa liitivät pienet sintit hengen hädällä pois taivaalta tippuneen tytön tieltä. Virta kiskoi Venniä vasemmalle, mutta hän ui eteenpäin, nostattaen pohjan mudasta kuplia. Pohjassa vanhassa saappaassa asusteleva simpukka aukoi röpelöistä suutaan ja Vennin keuhkoja alkoi polttelemaan. Hän käänteli päätään vauhkona, mutta Neilaa ei näkynyt. Sataman vesi oli niin sameaa, että hän hädintuskin näki eteensä. Sitten jostakin kantautui loiskivaa ääntä, jonka vesi oli muuttanut pehmeäksi rummutukseksi vasten Vennin korvia. Hän polki kovempaa, jokainen varvas itsepäisesti harallaan, kunnes näki edessään vesihirviön. Sillä oli valtava röyhelöinen harja ja vesikasvit olivat kietoutuneet sen ympärille kuin lonkerot. Merihirviö potki vimmatusti, yrittäen ponnistaa pintaan, mutta sinkoutui aina takaisin alas. Hiukan lähempänä merihirviön harja muuttui vaaleanpunaisen mekon pitseiksi, jotka olivat levittäytyneet viuhkaksi Neilan pään ympärille. Hänen jalkansa oli aivan solmussa levien ympärillä, ja saappaan kärki jossain syvällä pohjassa. Neilan silmät pyörivät oikein mitään näkemättä, ja hänen suustaan lensi kuplia. Vennin silmien reunoilla alkoi kulkea pieniä salamia, mutta hän tiesi että vedessä piti olla rauhallinen. Venni sukelsi pohjaan, vaikka veden paino puristi selkää vasten ja itsepäinen virta nyki aina vain vasemmalle. Hän kietoi kätensä Neilan jalan ympärille, repäisten sitä ylöspäin. Hän yritti katsoa tarkemmin, mutta vedessä kaikki oli epäselvän sumun verhoamaa. Lopulta Vennin valkoiset sormet tavoittivat saapikkaan narut, ja hän kiskoi niitä veltostuvin liikkein, yrittäen pitää kiinni viimeisestä hapestaan. Neila ei edes huomannut häntä, vaan hänen silmänsä painuivat pikkuhiljaa kiinni. Venni veti Neilan nilkasta, raapien sitä vahingossa ja kapea jalka sujahti irti saappaasta. Häntä pyörrytti, mutta Venni tarttui Neilaa tiukasti vyötäisiltä ja alkoi suuntaamaan kohti kelmeää valoa. Neila painoi hirmuisesti, mekko tuntui olevan täynnä kiviä. Keräilikö Neila taskuunsa kiviä? Vennin pitäisi kysyä. Ehkä sitten kun he olisivat päässeet pintaan ja söisivät lettuja rannalla. Vattuhillolla, tai mansikalla. Tai ehkä Neila pitikin eniten karhunvatuista. Vennin liikkeet hidastuivat, mutta yht’äkkiä tuntui kuin joku olisi huutanut hänen nimeään. Venni käänsi päätään, mutta eihän vedessä voinut kukaan huutaa. Hän kuitenkin pinnisti viimeisillä voimillaan ja särki veden pinnan, retuuttaen Neilan puoliksi olkapäälleen. Neilan hervoton keho alkoi heti painaa Venniä takaisin pinnan alle, mutta Venni polki vettä niin nopeasti kuin pystyi, ja haukkoi henkeään. Vedenpäällisen maailman äänet olivat hetken ajan pelkkää sekamelskaa, mutta huutoja kuului. Venni näki vain taivasta ja vettä. Taivas, vesi, taivas, vesi, taivas, soutuvene. Kalastajan vanha hilseilevän vihreä paatti miltei törmäsi Venniin, niin nopeasti sitä soudettiin. Kahdet käsivarret takertuivat häneen ja Venni työnsi Neilaa niille, kunnes myös hänet kammettiin veneeseen. Venni tumpsahti veneen pohjalle kakien ja villapaita polviin liimaantuneena.

Hengittääkö?

Sai likka vaan vettä keuhkoihinsa, oppiipahan olemaan hyppimättä

Hyvin tyttös ui, meni suoraan perään

Venni, kuuletko sinä?

Tuttu, karhea ääni tivasi oudolla soinnilla, millaiseen Venni ei ollut tottunut. Venni sylkäisi suolaveden makuisen klimpin veneen pohjalle ja nyökkäsi.

Joo

Hän sanoi ja Majakanvartija tarrasi Vennin ohuisiin hartioihin, ravistellen häntä edestakaisin.

Aallonmurtajalta ei saa uida! Minähän kerroin sinulle että siellä on-

Niitä ristiaallokoilta

Venni sanoi ja Majakanvartija hiljeni. Venni katsoi häntä hiustensa alta ja Majakanvartija katsoi häntä, ruskeat silmät tuimina ja parta kipristyneenä. Sitten Majakanvartija puristi Vennin tiukasti syliinsä ja Isän parta kutitti Vennin otsaa.

Oletkos sinä vihainen? Venni kysyi ääni vaimeana vasten Isän öljykangastakkia. Majakanvartija päästi kummallisen tukahtuneen äänen, mitä Venni ei kuullut usein.

En ole, mutta noin et saa enää koskaan tehdä. Et koskaan! Hän sanoi napakasti ja Venni nyökkäsi, pää pyörien. Majakanvartijan normaalisti iloiset silmät olivat suuret ja tummat. Venni ei pitänyt siitä, hänen teki mieli keksiä jokin vitsi ihan vain siksi että saisi Isän taas nauramaan ja silmät siristyisivät kuten normaalistikin.

Piti mennä Neilan perään, sillä oli jäänyt jalka pohjaan kiinni

Venni selitti, näyttäen kädellään miten Neilan jalka oli vääntynyt. Venni näki vilauksen liikkumattomasta Neilasta Majakanvartijan takana ja sukelsi hänen käsivartensa alta tytön luokse. Kalastaja souti verkaisin vedoin kohti satamaa, ja rantaan oli kokoontunut joukko väkeä. Venni erotti Ompelijattaren suuren hatun jo kaukaa. Pitäisi pahoitella Neilan hienosta hatusta, se oli kellunut merelle päin. Neilan rintakehä kohoili karheasti rohisten ja hänen sormenpäänsä olivat siniset kuin kuurassa. Samaa kuuraa oli levittynyt Neilan silmäluomille, joissa pikkuruiset verisuonet risteilivät kuin maailman siroin kalastusverkko. Tummat ripset lepäsivät poskipäillä ja Neilan aina siististi suditut mustat hiukset levisivät pitkin laivan lattiaa villeinä kiharoina. Venni pureskeli alahuultaan, mutta silloin Neilan silmät avautuivat ja hän kiskoi henkeä kouristuksenomaisesti, tarraten kauhealla voimalla kiinni Vennin käteen. Venni säikähti ja melkein potkaisi Neilaa, puraisten huultaan vahingossa liian kovaa. Veren maku pirskahti hänen hampaidensa väliin. Hetken ajan Neilan silmät vaelsivat pitkin taivasta, kunnes ne tarkentuivat Venniin. Vihreät silmät siristyivät ja laajenivat ja ne vääntyivät vinoiksi Neilan hymyillessä. Venni hymyili takaisin. Hänen poskiaan nipisteli aivan uudenlaisella tavalla.

Keräätkö sinä kiviä taskuihin?

Venni kysyi ja punastui heti, tajutessaan kuinka oudolta varmaankin kuulosti. Neila kurtisti kulmiaan ja taputti taskuaan.

En, mutta hienoja nappeja kerään. Kerran löysin sellaisen jossa oli pieniä tähtiä

Neila vastasi, ottaen jotain leninkinsä taskusta. Hän tiputti sen Vennin kämmenelle ja Venni katsoi nappia, joka oli tismalleen samaa vihreää kuin Neilan silmätkin. Venni puristi sen tiukasti käteensä, ettei vain tiputtaisi sitä vahingossa veteen.

Minä haluaisin lettuja

Venni totesi ja Kalastaja päästi tupakankarhean naurun. Neila pohti asiaa hetken.

Niin minäkin, vattuhillolla

Hän vastasi, mutta hiljeni kun kylän väen helpottuneet huudot kasvoivat kovemmiksi.

Siitä päivästä lähtien Neila ei enää nyrpistänyt nenäänsä Vennille. Neilan siistit kiharat villiintyivät päivä päivältä enemmän, kunnes ne olivat niin käkkärät ja tuulentuivertamat, ettei yksikään silkkihuivi tai hattu kyennyt taltuttamaan niitä. Ompelijatar voivotteli ja niiskutti, mutta Neila vain kiskoi liinat päästään ja pyrähti juoksuun niin, että saapikas läiskäytti kuravettä pitkin mekonhelmoja. Neila seurasi Venniä kuin hai joka kerta, kun Majakanvartija tyttärineen saapui torille ja Venni opetti Neilalle kuinka napattiin ankkoja ja ja näpistettiin omenoita, millaisia aaltoja piti välttää ja kuinka löytää silein mahdollinen kivi leipien heittoon. Neila nauroi niin että helmiäishampaat välkkyivät ja sotki mekkonsa takamuksen rantahiekkaan ja sylki luumunkiviä kilpaa Vennin kanssa. Laivojen saapuessa satamaan Neilan silmiin syttyi kytevä katse. Hän lumoutui valkoisista purjeista ja läpyttävistä lipuista, tervantuoksuisista kyljistä, törähtelevistä höyrylaivoista, lohkeilevasta maalista, suolan kovettamista merenkävijöistä ja mystisistä kauppiaista jotka iskivät heille silmäänsä ja virnuilivat viiksiensä takana. Eräs kauppiaista keskeytti Vennin ja Neilan merirosvoleikin hyssyttelemällä ja sanoi vahvalla, eteläisellä aksentilla:

Jos olisitte kohdanneet merirosvoja, olisivat hymyt hyytyneet nopeasti

Neila henkäisi ihastuksissaan ja vaati auringonpaahtamaa kauppiasta kertomaan kaiken kohtaamisestaan julmien merirosvojen kanssa. Kauppias heilautteli dramaattisesti pitkän värikkään takkinsa helmoja ja esitteli heille suurta rumpua, jonka oli saanut muuan heimopäälliköltä lahjaksi. Venniä moiset tarinat kauhistuttivat ja ahdistivat, hänelle olisivat vain leikit riittäneet. Mutta Neilan silmissä loimotti seikkailunhimo ja hetki vuosi hän kasvoi sitkeästi pituutta ja oppi hyppäämään kauemmas ja pidemmälle. Venni hipoi enää Neilan hartiaa, ja joutui ottamaan aina kaksi askelta siinä, missä Neila harppasi vasta yhden. Ainoa asia missä Venni enää oli parempi, oli uiminen ja siitä hän piti tiukasti kiinni. Heidän purjehtiessaan Haukankoukun lähistöllä, Neilalla oli tapana asettua makoilemaan veneen keulalle ja tuijottaa taivaalle, varpaat vettä hipoen. Silloin Venni saattoi katsella Neilaa ilman että Neila huomasi ja vääntäisi jonkun hassun ilmeen kasvoilleen. Venni oli todennut, että Neilalla oli seikkailijan silmät. Niiden siristyessä ilkikurisesti Vennin polvet menivät kummallisesti heikoiksi ja mahassa velloi.

---------

Täyttäessään viisitoista, Venni sai Majakanvartijalta syntymäpäivälahjaksi puukon. Se oli valtavan hieno puukko. Sellainen, jossa oli vaalea nahkainen tuppi ja johon oli kirjailtu kolme hyppäävää lohta.

Majakanvartija oli tuprutellut tyytyväisenä pitkää piippuaan Vennin tutkiessa lahjaansa.

Tiedätkös mihin tuota käytetään?

Hän oli kysynyt, kuin testatakseen. Venni mietti hetken, nakellen lettejään.

Ei perkaamiseen, koska sen terä on liian lyhyt ja paksu siihen. Eikä suomustamiseen, koska sitten se olisi laveampi. Joten tätä voi käyttää aikalailla kaikkeen muuhun

Venni vastasi ja Majakanvartija nyökkäsi.

Hyvä yleispuukko se pitää jokaisella olla. Kunhan et kiveen lyö tai anna ruostua, muista aina pyyhkiä kun se menee sotkuun

Hän totesi. Venni kiinnitti puukon vyölleen ja kurkkasi levottomana ikkunasta ulos. Kupruisen lasin takana ei vieläkään näkynyt mitään.

Maltas nyt, kyllä ne kohta tulevat

Majakanvartija tuhahti ja lompsi työpöytänsä ääreen. Vaikka Majakanvartija oli iloluontoinen mies, ei hän kestänyt laisinkaan hössötystä tai kiirehdintää. Se ei kuulemma ollut ihmisen normaali olotila, olla sillä tavalla hermostunut. Venni pyöräytti silmiään ja nousi ylös, viheltäen Hellille.

Menen jo ulos

Venni tokaisi, mutta Majakanvartija oli jo syventynyt merikarttoihin.

Venni heitti hetken aikaa keppiä Hellille ja yritti etsiä hylkeitä luodolta, mutta ne olivat kaikki jossakin muualla. Keväisin varmaan kalatkin maistuivat erilaiselta, jotenkin tuoreemmilta, Venni mietti. Hän potki kengillään pikkukiviä rantakallioilta veteen ja tuijotti kulmat kovina merelle. Helli asettui järsimään keppiä, jonka meri oli haalistanut harmaaksi. Venni ei ollut nähnyt Neilaa yli kolmeen kuukauteen. Entä jos Neila ei enää pitänytkään hänestä? Tai jos Neila oli tavannut kyläkoulussa jonkun pojan, jonka kanssa viettäisi mieluummin aikaansa? Muistiko Neila, että Vennillä oli syntymäpäivät nyt? Venni pureskeli poskensa sisäpintaa, huono tapa johon hän sortui aina kun elämä tuntui jotenkin ikävältä. Vennin alavatsassa oli kova kylmä kuhmu kuin kotkanmuna, joka ei meinannut sulaa pois. Aikansa kuluksi Venni käveli puuliiterille ja haisteli sen kuivaa ilmaa, vain sulkiakseen oven jälleen. Puuliiterin pimeydessä rapisi, hiiretkin olivat alkaneet kevätpuuhiin. Venni veti syvään henkeä ja huokaisi, puristellen sormiaan nyrkkiin. Hän istui Hellin viereen kylmälle kalliolle ja koira siirti keppiä vähän kauemmas, kuin Venni olisi voinut napata sen pois.

Ihan typerää jännittää, eikö olekkin?

Venni sanoi Hellille, joka yskäisi vähän puusälää suustaan ja jatkoi nakertelua. Tänään luodolla oli kolme hyljettä, mutta yht’äkkiä ne sukelsivat kaikki veteen. Vennin suupielet kääntyivät ylöspäin. Hylkeet väistivät vierasta venettä, joka putputti kohti Haukankoukkua sataman suunnalta. Se oli vanhimman Kalastajan vihreä vene, jonka kyydissä istui kaksi ihmistä. Venni ei malttanut istua paikoillaan, vaan nousi seisomaan ja vilkutti vimmatusti. Veneestä vilkutettiin takaisin ja kylmä kuhmu Vennin mahassa hiukan lämpeni. Helli unohti keppinsä ja nousi myös seisomaan, kuono pystyssä.

Veneen moottori meni kiinni ja se lipui tuskallisen hitaasti rantakallioiden luo. Venni loikki lähemmäs ja otti tärisevin käsin vastaan köyden, joka heitettiin veneestä. Hän kiskoi siitä tiukasti ja solmi sen kallioon isketyn rautaisen koukun ympärille. Kevätpuuska pyöritteli Vennin lettejä rullalle ja veneestä kuului:

Kiitos kyydistä!

Eipä kestä, laittakaas kahvit tulille sitten

Neila nousi huojuen seisomaan veneessä, heittäen vihertävän repun selkäänsä. Venni virnisti niin leveästi, että poskiin sattui ja ojensi kätensä auttaakseen Neilan liukkaiden kallioiden yli. Neilakin hymyili, mutta hyppäsi vaivattomasti veneen päästä kiville ja oli hetkessä Vennin luona. Hän solahti Vennin avonaisten käsien väliin ja he halasivat tiukasti, Hellin haukkuessa tuttavallisesti vanhalle Kalastajalle. Venni sulki silmänsä ja hänen luomiensa täkänä välkkyi säkenöivää punaista.

Hyvää syntymäpäivää!

Neila kiljaisi ja Vennin sydän vierähti takaisin oikealle paikalleen. Heillä olisi edessään monia aurinkoisia päiviä ennen kuin Neilan pitäisi palata takaisin satamaan.

---

Ulkona kevätmyrsky räjähti ja Neila vavahti jokaisen kerran, pitkänhuiskeat jalat Venniä tahtomattaan potkien. Venni kääntyi ympäri Neilaan päin ja Neilan vihreät silmät olivat leveät kuin lautaset ja kiilsivät kuin marmorikuulat. Mustat kiharat kutittivat Vennin poskea, sillä Neilan hiukset olivat vallanneet molemmat tyynyt kuin ahne merilevä. Venni etsi peiton alla Neilan nyrkkiin puristuneen käden ja oikoi sen, silotti rypyt ja kietoi sormensa Neilan sormien lomaan.

Ei sinun tarvitse pelätä, majakka kestää kyllä

En minä halua pelätä, en voi pelätä! Ei merimiehet voi pelätä myrskyjä

Kuule, kyllä merimiehetkin varmasti pelkää joskus myrskyjä

Ei ne oikeat. Täällä vain kaikki kuulostaa paljon räikeämmältä kuin satamassa

Neila kuiskutti huulet väristen. Pyöreään ikkunaan sängyn yläpuolella loisti vuorotellen majakan keltainen kajo ja kesästä huumaantunet salamaniskut. Neila puristi huulensa tiukasti yhteen kuin olisi pelännyt päästävänsä suustaan jotain ja käpristyi Venniä vasten pieneksi. Neilan kasvot painautuivat tiukasti Vennin solisluun yläpuolelle ja Venni silitti sormillaan Neilan selkää, missä selkärangan nikamat kulkivat helminauhana. Neilan sydän hakkasi kovaa, mutta Vennin sykki tasaisesti.

Hei, minuakin pelottaa monet asiat. Myrskyihin vain olen tottunut. Mutta en ikinä uskaltaisi olla yhtä hurja kuin sinä

Venni kuiskasi, mutta Neila ei vastannut.

Mitä enemmän myrskyjä näkee, sitä tutummaksi ne tulevat. Mieti, kun olet kunnon merimies niin lopulta olet nähnyt niin monta myrskyä että voit seistä laivan nokassa ja huutaa päin aaltoja, vaikka pelottaisikin.

Neila päästi äänen joka kulki jossakin itkun ja naurun välillä ja hänen koko kehonsa tutisi Venniä vasten. Venni hymyili ja Neila kohottautui Vennin kasvojen korkeudelle, posket punaisina.

Minua vain nolottaa

Neila totesi.

Ei se haittaa

Kiitos kuitenkin

Kyllä minä suojelisin sinua ihan kaikelta muultakin, jos tarvitsisi

Ei onneksi tarvitse. Mutta suojelisin minäkin sinua

Se on hyvä tietää, jos tänne vaikka sattumalta tulisikin nyt käärme

Venni totesi ja Neila virnisti, painaen sormellaan Vennin posken hymykuoppaa. Neilan silmät kiilsivät vieläkin vetisinä, mutta nyt ne olivat paljon lähempänä.

Jos olisin merirosvo niin minä kyllä ryöstäisin sinut

Neila kuiskasi. Venni kurtisti kulmiaan.

Ei täällä ole edes mitään ryöstettävää, ryöstäisit mieluummin vakka pormestarin työhuoneen

Neila pyöräytti silmiään.

En ryöstäisi sinun tavaroitasi, höpsö. Vaan sinut

Vennin suu tuntui hyvin kuivalta.

Ai

Joo. Ensin sinä kyllä olisit kauhean vihainen, mutta päästäisin sinut heti vapaaksi! Ja saisit elää kanssamme laivalla ja minä tekisin sinulle lettuja. Näkisimme, kuinka erilaiseksi tähtitaivas muuttuu, kun matkustaa eri puolille maailmaa

Neila kuiskutti, jättäen kätensä Vennin poskelle. Venni tiesi, ettei hänen nyt kannattaisi pilata Neilan unelmointia millään järkevillä sanoilla. Unelmoidessaan Neilan silmiin nousi etäinen hehku ja hänen hiuksensa tuntuivat sähköistyvän. Venni rakasti sitä, eikä hän halunnut laimentaa Neilan iloa, vaikka kyllä Venni oikeasti tiesi, ettei hän tulisi lähtemään Haukankoukulta. Hän tiesi sen, mutta oli mukavaa elää mukana Neilan unelmassa. Jos Neila ei olisi ihminen, Venni oli varma että hän olisi merikotka, tai lauma kimaltavia kaloja. Jotain, joka oli koko ajan liikkeessä. Jotain, jota eivät voineet ihmiset rajoittaa. Ei Venni halunnut olla verkko, johon Neila takertuisi kiinni. Venni nielaisi palan kurkustaan alas. Hän painoi oman kätensä Neilan käden päälle ja kumartui lähemmäs, kunnes heidän otsansa painuivat vastakkain.

Älä ole surullinen, Venni

Neila sanoi ja käänsi päätään niin että heidän huulensa koskettivat. Hän nosti toisenkin kätensä Vennin kasvoille ja Venni painautui lähelle Neilaa, niin lähelle että heidän välissään ei ollut enää lainkaan ilmaa. Neila maistui lempeältä lohdutukselta, sellaiselta kun päätös on jo tehty, mutta sitä voi silti pahoitella. Lupaukselta paremmista päivistä ja letuista vattuhillolla. Vennistä tuntui, että jokainen suolan kovettama kerros, jonka hän oli kasvattanut kärsivällisesti ympärilleen, suli pois valtavan aallon mukana. Neilan suudelmissa hän oli vain Venni eikä mitään muuta, ja se riitti.

Uusi salamanisku ravisti Haukankoukkua ja molemmat tytöt hätkähtivät, purskahtaen nauruun. Myrsky ei enää tuntunut kovinkaan pelottavalta.

Seuraavana päivänä myrsky oli hävinnyt kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan, mutta Majakanvartijan silmien alla oli tummat pussit merkkinä rankasta yöstä. Puuron syötyään hän painuikin takaisin sohvalle, hattu silmillään. Venniä se ei haitannut, hän tiesi jo mitä tänään täytyisi tehdä. Olihan hänellä sitä paitsi Neilakin apunaan. Vaikka kevätaurinko paistoi lämpimästi, tuuli maistui vieläkin talvelta ja Venni lainasi yhtä villatakeistaan Neilalle. Helliseuraili vuorotellen heitä ja lokkeja, riippuen siitä kummat puuhailivat kiinnostavampia juttuja. Venni ja Neila kävivät nostamassa katiskan vedestä ja Neila heitti keppiä Hellillesillä välin, kun Venni puhdisti ahvenen. He hakivat puita liiteristä ja hätyyttivät hiiriä, nostelivat myrskyn kaatamia tavaroita ja pingottivat pyykkinarun puuliiterin ja paksurankaisen, käppyrän puun väliin. Venni paistoi kalan ja eilisiä perunoita lounaaksi. Majakanvartija nousi ähkien sohvalta ja kiroili uhkarohkeita myrskylaivoja, valitellen kipeää selkäänsä. Jälkiruuaksi he söivät Neilan tuomia marjahillotaskuja. Venni istui majakan edustalle paikkaamaan verkkoa, ja Neila käveli korkeimmille rantakiville viulu kädessään. Hänen paksu lettinsä rempoi tuulessa ja villatakin reunat repsottivat, mutta Vennin mielestä Neila näytti silti jylhältä pronssipatsaalta seistessään korkeimman mustan kiven päällä. Hän kohotti viulun leukansa alle ja alkoi soittamaan, ääni hyppelehtien pitkin pieniä vaahtopäitä.Venni ei nähnyt Neilan kasvoja, mutta oli silti varma että hänen silmänsä olivat hennosti kiinni ja huulilla kareili kevyt hymy.Vennikin hymyili, solmien näppärin sormin verkkoa takaisin entiseen muotoonsa. Hellimakoili hänen jaloissaan, vartioiden Neilaa ihan vain siltä varalta, että hän liukastuisi kivellä. Neilan soittaessa Venni alkoi erottaa valtavan hahmon ulapalla. Se oli sama laiva, joka oli eilen lipunut heidän ohitseen kohti satamaa. Sen punaiset kyljet kiilsivät keskipäivän auringossa ja nyt Venni erotti myös korkeilla valkoisilla kirjaimilla maalatun nimen: Varuna. Neila ei lakannut soittamasta, vaan päinvastoin viulu tuntui laulavan sitä kovempaa, mitä lähemmäs laiva tuli. Laiva kulki selvästi tarkoituksellisen läheltä majakkaa, tuutaten kolme kertaa kiitokseksi. Venni kohotti kätensä ja vilkutti, vuorimaisen laivan kannelta vilkutettiin takaisin. Venni toivotti mielessään hyvää matkaa Varunalle ja sen miehistölle. Neilan viulu hiljeni kun laiva katosi siniseen horisonttiin. Hän seisoi pitkän aikaa kalliolla, viulu yhdessä ja jousi toisessa kädessä, pää kääntyneenä sinne minne laiva oli hävinnyt. Venni ei kehdannut mennä häiritsemään häntä, vaan antoi Neilan pohdiskella ja korjasi itse verkon loppuun. Muutaman hetken päästä Neila laskeutuikin kiviltä ja käveli Vennin luokse, asetellen viulunsa hellästi koteloon. Hänen poskensa olivat värjäytyneet syvän luumun sävyisiksi, mutta eivät vain lämpimästä ilmasta. 

Joku päivä minäkin seison tuollaisen laivan kannella

Neila sanoi, varma sointi äänessään. Venni leikkasi puukolla verkonnyörin poikki, eikä sanonut mitään. Neila päästi pitkän, kaipaavan huokauksen.

Ja mieti nyt, pelkästään suuri avara ulappa. Mieti kuinka suuri ja kaunis ja sininen se on! Eikä silloin tarvitse olla missään muualla, tai miettiä ketään muuta

Venni teki verkkoon solmun, joka meni niin kireälle että narusta irtosi säikeitä hänen käsiinsä. Neila istahti penkin juurelle ja nappasi halkeilleesta posliinikulhosta muutaman omenanpalan. Helli laski kuononsa Neilan reiden päälle ja Venni hieroi punoittavia käsiään.

Luuletko, että äitisikin seisoi tuollaisen laivan kannella?

Neila kysyi varovasti. Venni kohautti olkiaan, laskien verkon maahan. Hän oli ylpeä työnsä jäljestä, vaikka solmut olivatkin hieman liian kireitä.

Enpä oikeastaan. En voi oikein luulla mitään mihinkään suuntaan

Venni vastasi. Neila rouskutti toisen omenanpalan, pää mietteliäästi kallellaan.

Pakkohan hänen on jostakin laivasta ollut tulla. Tai ehkä hän haaksirikkoutui!

Onko sillä väliä? Hän ei ole täällä

Venni tokaisi ja Neila vilkaisi häntä. Vennin hartiat olivat kohonneet määrätietoisesti kohti korvia, eivätkä ne tuntuneet laskeutuvan takaisin alas. Neila taputti kömpelösti Vennin polvea.

Anteeksi, kunhan mietin

Ei se haittaa, niin minäkin joskus. Olisihan se mukavaa....

Vennin ääni hiipui ja Neila väänsi suutaan myötätuntoisesti.

Niin olisi

Isän työpöydän alla on sellainen kirstu. Hän ei koskaan puhu siitä, enkä saa koskea siihen. Se vain on siellä. Luulen, että hän yrittää unohtaa sen olevan siellä. Välillä hän vilkaisee sinne, mutta katsoo nopeasti pois. Sillä tavalla kun näkee jotain, jota ei olisi pitänyt. Enkä minäkään sitten kehtaa katsoa. Mutta se on siellä, ja se haisee

Venni kuiskasi ja puristi kipeät sormensa nyrkkiin.

Haisee?

En minä tiedä, siltä se ainakin tuntuu

En minäkään saa koskea äitin ompelulaatikkoihin. Enkä isän tärkeisiin muistikirjoihin, mutta se taitaa olla vähän eri asia

En tiedä, unohda koko juttu

Neila otti kulhosta viimeisen omenanpalan ja kääntyi sivuttain, että pystyi työntämään sen Vennin suuhun. Venni puraisi kitkeränmakeaa hedelmää ja hengitti syvään. Neila nousi seisomaan ja tarjosi hänelle kättään.

Ei sillä niin väliä, mennäänkö pelaamaan korttia?

---

Muutaman vuoden kuluttua Venni osasi jo hoitaa majakan toimia miltei yhtä hyvin kuin Majakanvartija. Hän tiesi mitä saattoi odottaa minkäkinlaisilta pilviltä, ja mitä napakka itäinen tuuli merkitsi. Hän ei enää kasvanut pituutta, joten vaatteetkin istuivat päälle jo paremmin. Neila tosin jatkoi kasvuaan, hän oli jo kolme päätä Venniä pidempi, kuin pitkänhuiskea masto.

Tee se

Neila ärähti, leuat jäykkänä. Venni otti paremman otteen puukostaan. Saunamökin oven alta tuprutti vesihöyryä, sitä samaa höyryä jota kohosi Neilan olkapäistä kirpeään ilmaan. Jokainen tumma karva Neilan käsivarsissa oli pystyssä ja kädet kipristyivät tiukkaan nyrkkiin reisien päälle. Vennin koukisti varpaitaan vasten kuistin lattiaa.

Oletko nyt ihan, ihan varma? Äitisi kyllä ei tule tykkäämään yhtään.

Olen! Leikkaa jo, en minä kotona tätä voisikaan tehdä

Neila sanoi ja rutisti silmänsä kiinni. Venni kosketti saunasta ruttuisilla sormenpäillään kolmea pitkää lettiä, jotka lähtivät Neilan niskasta. Mustat hiukset kiilsivät kuin korpin sulat. Ne olivat vielä suorat, mutta Venni tiesi että vain minuuttien päästä ne alkaisivat taas kihartua villisti. Venni veti henkeä ja tarttui ensimmäiseen lettiin, kaivaen kyntensä Neilan niskavilloihin. Hän pingotti hiusvyyhdin puukonterän päälle ja muutamalla terävällä liikkeellä letti irtosi. Venni pudotti sen Neilan syliin, mutta Neila ei avannut silmiään. Venni siirtyi seuraavaan, ja sen irrotessa Neila päästi pitkän hiljaisen henkäyksen.

Noniin

Venni kuiskasi ja sahasi viimeisen letin irti. Hän laski senkin Neilan syliin, ja istui hänen viereensä kuistin harmaantuneelle puupenkille. Taivaskin oli syvän harmaa, kuten se usein maaliskuussa oli. Lokki rääkäisi metsästyshuudon ja sukelsi syvälle valkopäisiin aaltoihin. Venni kiskoi nukkaisen raitapaidan kostean ihonsa päälle ja niiskaisi. Neila hipelöi hohtonsa menettäneitä hiustuppojaan, liu-uttaen sormeaan pitkin palmikoita, kunnes nosti ne epäröiden niskaansa. Hän pörrötti hiuksia auki ja kiskoi niitä, painoi niitä vasten leukaansa ja alkoi nauraa. Hiukset nousivat hullunkurisesti ylöspäin niskasta ja poskilta, eikä Venni ollut aikaisemmin huomannut että Neilalla oli niskassaan suuri pyöriäinen, miltei lehmän nuolaisema. Neila nauroi ja ripusti palmikot roikkumaan seinästä törröttävään naulaan. Venni hymyili ja pisti puukon takaisin tuppeen. Hän tunsi paljaat käsivarret hartioidensa ympärillä ja Neila painautui aivan Venniin kiinni, kasvot haudattuna Vennin kaulakuoppaan.

Kiitos

Neila sanoi ja sadat pienet sähikäiset juoksivat ylös Vennin kaulaa ja suoraan poskiin.

Ole hyvä, vaikka et olekaan vielä nähnyt miltä itse näytät

Venni tokaisi ja Neila tuhahti.

Ei sillä ole väliä miltä näyttää, vaan sillä miltä tuntuu ja nyt minusta tuntuu vapaalta!

Hän kiekaisi ja juoksi takaisin saunaan, ovi paukahtaen ja hetken päästä Venni kuuli kiukaan huokaisevan syvään. Venni katseli harmaalle merelle, missä hylkeiden liukkaat selät vilahtelivat aaltojen lomassa. Hänen sydämensä tuntui vierähtäneen väärälleen.

----

Isä, mitä luulet että ihmisille tapahtuu kun he lähtevät täältä?

Venni kysyi, pää kämmeneen nojaten. Kysymys tuli ulos hitaasti, pitkän ja tuskallisen pohdinnan jälkeen. Majakanvartija kuurasi emalikattilaa pesuvadin ääressä ja tuprutteli piippuaan. Hän oli pitkään hiljaa, ja Venni kääntyi keittiönpöydän ääressä sivuttain.

No, heille tapahtuu kaikkea mitä meillekkin. Elämää, ehkä hieman eri tavoilla ja erilaisissa paikoissa, mutta miksi se olisi loppujen lopuksi niin kovin erilaista meidän elämästämme? Pakkohan ihmisen on syödä ja nukkua ja laulaa, vaikka asuisi maailman toisella puolella

Sinähän tunnet paljon merimiehiä

Mmhmm

Pääsevätkö he koskaan kotiin?

Majakanvartija asetti kattilan kuivumaan ritilällle ja kuivasi kätensä pellavapyyhkeeseen. Hän veti pitkät henkoset piipustaan ja istui pöydän päässä nököttävälle jakkaralle, nojaten piipun polveaan vasten. Majakanvartijan ruskeassa parrassa kulki pieniä harmaita juovia. Vennin ei tehnyt mieli katsoa häntä silmiin, vaan Venni keskittyi pöydän pinnan raaputtamiseen. Pöydästä irtosi tahmeaa lakkaa ja hilseilevää maalia, joka pisteli hänen kynnenalusiaan.

Koti voi tarkoittaa jokaiselle ihmiselle eri asiaa, Vimpula. Joillekin niistä merimiehistä koti on kaukana ulapalla, toisille se löytyy satamasta tai rakkaansa sylistä. Merimiehet, he ovat vaeltavaa kansaa luonnostaan

Vennin silmiä kirveli, mutta hän räpytteli ne kuiviksi. Piipun savu pyörteili katonrajaan.

Jos joku haluaa varmasti lähteä, häntä on turha estellä, rakasti toista sitten kuinka paljon tahansa

Majakanvartija sanoi, äänessään surumielinen sointi. Se yllätti Vennin niin, että hän kääntyi katsomaan isäänsä. Majakanvartijan nauravaisten silmien rypyt olivat kääntyneet alaspäin. Kuin joku olisi ripustanut niihin ankkurit.

Venni ei osannut sanoa hänelle oikein mitään, vaikka olisi halunnut. Hänestä tuntui että isä näytti vaarallisen hauraalta, eikä Venni halunnut tämän olevan hauras. Majakanvartijan silmät eksyivät ja jumittuivat puukirstuun pöydän alla, siihen kirstuun jota ympäröi tiukka kielto, niin tiukka ettei Venni tohtinut edes vilkaista sinne päin. Siitä kiellosta lähti rikinkatkuinen lemu, joka laittoi silmät vetistämään syystä jota Venni ei oikein edes muistanut. Oli ikävää surra sellaisten asioiden takia, joita ei edes muistanut. Silloin tuntui siltä, ettei osannut surra oikealla tavalla.

Mutta mitä jos Neilalle käy jotain?

Venni kuiskasi. Majakanvartija laski ahavoituneen kätensä Vennin käden päälle.

Sitten sille ei voi mitään. Mitä käy kalanpoikasille, jos ne laittaa ämpäriin? Pysyvätkö ne turvassa?

Hetken

Hetken, ja sitten ne tukehtuvat ja kuolevat. Pysyvätkö lokinpoikaset pesässään?

Hetken

Hetken, ja sitten ne lentävät.

Minusta tuntuu, että minun sydämeni tukehtuu

Venni kuiskasi. Majakanvartija nousi jakkaraltaan ja istahti Vennin viereen. Hän kietoi käsivartensa Vennin ympärille ja Venni halasi Isää tiukasti. Majakanvartijan villapaita kutitti poskea ja se tuoksui piipulta, tervalta ja lampaalta. Siihen oli hyvä itkeä.

---

Venni kuljetti sormiaan Neilan lyhyeksi kynityssä päässä. Ensin ne olivat lyhentyneet vain leuan alle, kasvaneet taas hetken ja nyt ne näyttivät siltä että Neila oli itse saksinut ne aivan lyhyiksi. Kiharat tuntuivat liukkailta ja villeiltä. Neilan turvonnut huuli loisti tummissa kasvoissa kuin puolukka. Se kieli synkästä tarinasta, jota Neila ei suostunut kertomaan Vennille. Venni osasi kuitenkin arvata mitä oli suurinpiirtein käynyt. Hän toivoi, että osaisi lohduttaa Neilaa. Neila seisoi kädet tiukasti nyrkissä sivuillaan, reppu puoliksi maassa roikkuen. Loppukesä tuoksui jo syksyltä, tai ennemminkin lupaukselta syksystä. Venni nieleksi.

Älä sure, Venni

Neila sanoi leuka tiukkana, katse jossain Vennin hartian takana. Vennin nielu turposi paksuksi ja silmiä kivisti.

Enkö lainkaan saa?

Ehkä ihan vähän, mutta ei kuitenkaan liikaa

Tuletko sinä takaisin?

Venni kysyi ääni ohuena. Neilan silmät vaelsivat pitkin taivasta, ennen kuin laskeutuivat Venniin. Hän avasi suunsa, mutta turvonneiden huulien välistä ei tullut lohdun sanoja.

Minä luulenl että paluuta ei voi miettiä ennen kuin on ensin matkannut

Selvä

Venni totesi ja veti kätensä pois, ristien ne tiukasti rinnalleen. Hänestä tuntui, että jotakin hänen sisällään oli läimäisty kiinni. Kirkon avoimista ikkunoista kantautui harmoonin harmaansininen sointu, joka jatkui pitkään ennen kuin siirtyi laiskasti seuraavaan. Se lepsui äänestä toiseen, kuin puolelta toiselle keikkuva pullea vene. Venni kipristeli varpaitaan saappaiden sisällä. Vennin teki mieli olla itsekäs. Hänen teki kauheasti mieli sanoa Neilalle, että tämä voisi muuttaa majakalle ja he voisivat asua siellä ja Venni saisi olla Neilan kullannuppu, rakas, kulta, sulo, kultaletti ja tuhansia muita asioita joita Venni mietti iltaisin, kun kukaan ei voinut kuulla hänen ajatuksiaan. Hän kuitenkin muisti Majakanvartijan sanat ja tiukasti lukitun arkun työpöydän alla, eikä sanonut mitään. Ilta alkoi sinertää ja rannasta kiekaisi sumutorvi. Vennin pää pongahti pystyyn ja hän katsoi satamaan johtavalle kadulle kuin se olisi mukaansa imevä pyörre. Neilakin katsoi sinne, ja kiskoi repun selkäänsä. Se törrötti yhdestä kulmasta, siitä mihin Neila oli laittanut viulukotelon. Hänen kasvoilleen oli noussut hurja ilme, josta Venni ei oikein saanut kiinni. Joskus hän oli saanut siitä paremmin kiinni, hän oli kyennyt takertumaan Neilan kulmakarvoihin ja suupieliin ja tuntea itsekin olonsa vähän aikaa hurjaksi. Nyt se lipui vain pois. Vennin kädet tuntuivat heikoilta, liian hennoilta suojelemaan Neilaa enää. Liian ohuilta edes siihen, että Venni saisi nostettua ne Neilan hartioille.

Hyvää matkaa

Vennin ääni jäi jumiin nieluun.

Kiitos

Neila kumartui ja suukotti Vennin otsaa, pidellen kättään hetken ajan Vennin niskalla. Vennin selkärankaa pitkin valui jotain surumielistä ja lämmintä. Sitten Neila kääntyi satamaa kohti ja käveli pois. Silmäniskun ajan Venni näki pitkän, lyhyttukkaisen Neilan tilalla pienen tytön vaaleanpunaisessa mekossa ja kiiltävissä saappaissa. Sitten Neila katosi mukulakivikadun käänteeseen. Venni jäi seisomaan pitkäksi aikaa kirkon vierelle, harmoonin sointujen pistellen häntä kylkiin pyöreällä poljennollaan. Hän seisoi, kunnes ilta oli musta ja hän tiesi suuren laivan lähteneen satamasta.

---

Myöhemmin,

Venni yritti nukkua, mutta jokin oli huonosti. Hän oli toki tottunut siihen, että iltaisin inhottavat asiat pörräsivät päässä, mutta nyt oli kyse jostakin muusta. Venni ähkäisi turhautuneena ja kääntyi selälleen narisevassa sängyssä, yöpaidan pitkät hihat nyrkkeihin rutistettuna. Varpaita palelsi, mutta kyljen alla oli inhottavan hikistä. Venni käänteli tyynyään ja kallisti päätään kohti pyöreää ikkunaa. Ulkona satoi vettä ja oli pilkkopimeää. Venni ei nähnyt paksusta kupruisesta lasista omaa kuvajaistaan. Hän mietti hylkeitä, jotka olivat jossakin kaukana mustalla merellä. Tuliko niille kylmä öisin? Nukkuivatko ne öisin, vai ainoastaan lämpiminä kesäpäivinä? Venni kipristeli varpaitaan. Hän yritti mielessään kurkottaa ulos majakasta ja etsiä hylkeitä, mutta kohtasi vain tylyä kylmyyttä. Hän kuunteli majakkaa, sen narahduksia ja hiljaista jutustelua, mutta majakkakin oli keskittynyt tarkkailemaan merta. Silloin Venni vetäisi terävästi ilmaa hampaidensa välistä ja hyppäsi ylös sängystä. Hän loikki portaille ja kaksi kerrallaan alempaan kerrokseen. Hänen nilkkansa vääntyi ilkeästi sivuttain, mutta Venni tarttui seinään ja pysyi pystyssä. Alakerrassa oli kamiinassa tulet ja Majakanvartija istui pelaamassa pasianssia kuluneen pöydän ääressä.

Hän kohotti katseensa pöllämystyneeseen Venniin ja oli sanomaisillaan jotakin, mutta Venni oli nopeampi.

Majakassa ei ole valoa!

Hän kiljaisi. Majakanvartijalla jäi kortti käteen jumiin, kun hän tuijotti Venniä. Hänen kasvonsa olivat täynnä tyhjää ihmetystä, kunnes ne vääntyivät miltei vihaan. Ei vihaan Venniä kohtaan, vaan johonkin muuhun. Sitten hän nousi seisomaan niin nopeasti että pöytä tärähti ja juoksi Vennin ohitse yläkertaan. Venni pyyhki hiuksia kaulaltaan ja meni perässä. Hän seurasi Majakanvartijan takinliepeitä ylös portaita ja seuraavia portaita ja lopulta kapeimpia pienelle luukulle asti. Ylhäällä mastokopassa oli hyisen kylmää ja Vennin käsivarret nousivat kananlihalle. Majakanvartija alkoi heti sytyttämään valoa ja Venni ei osannut muuta kuin seistä nököttää lasikopissa.

Sammuiko se kesken kaiken?

Hän kysyi, mutta Majakanvartija ei vastannut vaan hänen kulmansa painuivat niin syvään kurttuun silmien päälle että silmätmelkein katosivat. Vennin hampaat kalisivat yhteen kuin löysät rantakivet. Tuuli ujelsi ja valtavat pisarat hakkasivat vasten valokopin lasia joka puolelta. Majakanvartija kyykistyi sytyttämään tulia öljysäiliöön ja hetken päästä kirkas valo pyyhki usean peilin läpi, kunnes se kasvoi paahtavaksi valopatsaaksi, joka halkoi sateista yötä ilman pelkoja. Majakanvartija ei noussut, vaan pysyi kyykyssä lattialla pitkän aikaa. Venni halusi mennä hänen luokseen, mutta ei jostain syystä uskaltanut. Pitäisikö hänen vain menä portaat takaisin alas ja kaivautua peittojen väliin ja unohtaa koko asia.

Isä, unohditko sinä sytyttää valon?

Venni kysyi pienellä äänellä, koska ajatus oli liian kauhistuttava sanottavaksi isolla äänellä.

Ei kukaan ole mitään unohtamisesta puhunut

Ärähti Majakanvartija niska kumarassa.

Mene takaisin nukkumaan, Vimpula

Isä jatkoi, tällä kertaa hiukan hellemmin. Hän ei kuitenkaan noussut ylös. Venni totteli ja meni takaisin sänkyynsä. Jatkossa Venni kuitenkin pysytteli joka ilta valveilla niin pitkään, kunnes oli varma että majakkaan oli sytytetty valo. Sen jälkeen hän alkoi itse sytyttämään valoa, mainitsematta siitä Majakanvartijalle mitään. Hän halusi, että Isästä tuntui että kaikki oli edelleen kuten ennenkin. Ei kukaan ole mitään unohtamisesta puhunut.

---

Eräänä syyspäivänä Venni kirjoitti omaan pieneen lokikirjaansa (hän oli näet alkanut pitämään kirjaa Haukankoukun tapahtumista isänsä sijaan):

Rakas,

Lokakuun kolmas päivä.

Minusta tuntuu että Helli on tiineenä. Se on niin pullukka. Ovela koira, milläköhän reissulla tuokin on sattunut. Ja minne minä ne kaikki pennut pistän? Pitää kysellä satamasta, jospa ne ottaisivat pari. Yhden voisin pitää.

Majakanvartija ei enää nouse portaita, joten muutin hänet alakertaan. Kalastajat tulevat käymään ensi maanantaina. Isää taitaa vähän hävettää, mutta kyllähän kalastajatkin vanhenevat.

---

Hellin pennut olivat kaikki oranssin ja valkoisen kirjavia. Venni piti niistä yhden, jolla oli kupariset silmät ja nimesi sen Markaksi. Loput pääsivät erinnäisiin talouksiin satamassa ja yhdestä tuli laivakoira. Vennin ei tehnyt mieli ajatella laivoja, eikä niissä matkaavia merimiehiä, koska se alkoi aina ottaa sydämestä ikävällä, ahtaalla tavalla.

Venni kuurasi rantakivillä Isän paitaa, johon oli valunut keittoa epämääräiseksi kartaksi kun Majakanvartijan ote lusikasta oli ensin kouristunut tiukaksi ja sitten tipahtanut kokonaan. Venni päätti, että veistäisi uusia paksuja lusikoita, jotka eivät lipsuisi kädestä niin helposti. Siniraitaisen pellavapaidan värit tuntuivat huuhtoutuvan mereen, mutta kellertävä kalakeittotahra pysyi. Venni riisui saappaat ja sukat jaloistaan, kyykistyen hyiseen rantaveteen. Hän lätki paitaa kiviä vasten, kovempaa kuin oli tarpeen. Markka kohotti päätään majakan oven vierestä, missä Isä istui katsellen merelle, viltteihin käärittynä. Venni puuskutti ja luovutti, katsoen paitaa silmä kovana. Olkoon sitten. Jotakin kilahti kiveä vasten. Venni laski katseensa ja kilahdus kuului taas. Maininkien mukana heilahteli vedessä edestakaisin pieni vihreä pullo. Siinä oli paksu korkki, joka oli tilkitty tiukasti valkoisella vahalla. Venni kumartui ja poimi pullon käteensä. Paksun, tummanvihreän lasin sisällä oli jotakin. Venni puhalsi hikiset hiukset silmiltään ja ravisti pulloa. Hän nousi kiviltä ja käveli majakalle, rysähtäen istumaan Majakanvartijan viereen. Majakanvartija käänsi päänsä Venniin päin, katse hitaasti takertuen Vennin kasvoihin.

Oliko kaloja?

Ei ollut, mutta taisi tulla pullopostia

Pullopostia?

Venni nyökkäsi ja veti puukon vyötäröltään, rikkoen vahan korkin ympäriltä. Hän muisti lähettäneensä itsekin pienenä kylän tyttöjen kanssa pullopostia. Ehkä perinne oli jatkunut. Mitenkään kauashan se ei kulkenut, ja yleensä pullo meni kuitenkin rikki tai alkoi vuotamaan.

Majakanvartija maiskautti suutaan ja käänsi katseensa takaisin ulapalle.

Venni kiskoi ähkien korkin irti ja kallisti pulloa. Hänen kämmenelleen tipahti hiukan nahkea, rullaksi kierretty ruskehtava paperi ja sen sisältä jotakin kovaa.

”Majakanvartijan tytär, Haukankoukku”

Luki lapussa käsialalla joka levitti hunajaa pitkin Vennin sisuksia. Hän nosti kämmenen lähelle kasvojaan ja tarkasteli lapun sisältä tippunutta esinettä. Hän luuli sitä ensin simpukankuoreksi, mutta se oli liian symmetrinen. Venni pyöritteli sitä etusormensa ja peukalon välissä.

Nappi!

Venni henkäisi lopulta. Nappi oli tummaa puuta ja sen lakattu pinta lohkeili mukavasti kynnen alla. Venni sulki napin tiukasti nyrkkiinsä, kuvitellen kuinka se sulaisi läpi hänen ihonsa ja johonkin käsivarren sisälle. Märkä paita unohtui rypyssä Vennin polville ja tipautteli hiljakseltaan vettä maahan. Yksi kalakeittotahra ei tuntunut enää missään.

Venni asetteli ensin kaikki saarelle saapuvat napit siisteihin riveihin pitkin ikkunalautoja. Nappeja saapui kuitenkin joka kuukausi uusia ja silloin Venni siirti ne lasipurkkeihin, jotka sitten jälleen asetteli ikkunalaudalle. Hänellä oli tapana ravistaa satunnaista purkkia aina ohi kulkiessaan ja katsella, minkä näköiset napit osuivat purkin reunoihin sillä hetkellä. Samalla Venni rakensi mielessään listaa.

Nappi, jossa oli musta samettipäällyste

Nappi, joka oli tehty luusta

Nappi, jossa oli kullanvärisiä upotuksia

Nappi, joka oli pitkulainen ja käyrä

Nappi, joka näytti meripihkalta

Nappi, jossa oli vielä kiinni hiukan lankaa

Nappi, joka oli koristeellista metallia

Nappi, joka oli vain pikkusormen kynnen kokoinen

Nappi, joka oli pyöreä helmi...

Aina kun Vennin tai Majakanvartijan vaatteista tippui nappi, Venni ompeli sen paikalle jonkun aaltojen mukana tulleista napeista. Ajan mittaan heidän vaatteidensa kaikki napit muuttuivat eriparisiksi. Venni oli iloinen, ettei ollut saanut vielä hylkeennahkaista nappia. 

-------

Räntää ripsi Vennin otsalle. Hän työnsi lakkia syvemmälle päähänsä ja luovi veneen kärjellä itsepäisesti tietä kohti satamaa. Rosoiset lumen ja jään muodostamat kokkareet litsahtelivat vasten veneen kulunutta kylkeä.Tuuli puhalti navakasti pohjoisesta ja pian majakka oli kadonnut näkyvistä. Hetken ajan he istuivat yksin pienessä veneessään keskellä hiljaa murisevaa merta. Majakanvartijan kasvot näkyivät ruttuisena läikkänä harmaantuneen parran takaa, Venni oli käärinyt hänet moninkertaisiin takkeihin ja viltteihin ja hän nökötti paikallaan silmät jossakin päin menneisyyttä. Venni pureskeli poskeaan ja laittoi veneen putputtamaan nopeammin eteenpäin. Hänen sormensa värjäytyivät ensin punaisiksi ja sitten valkoisiksi kynsikkäiden päissä. Vene lähtikin nopeammin eteenpäin, halkoen vettä uudella puhdilla, kunnes voimakas sivusta työntyvä aalto pukkasi venettä oikealle. Vene köhi hetken ja Venni vilkaisi hämmentyneenä veteen. Silloin venettä puskettiin vasemmalta, ja vanha perämoottori puksahti kokonaan kiinni. Venni huokaisi ärsyyntyneesti, yrittäen pitää hiljaisena hätäännyksen mielessään. Hän kietoi ketjun kätensä ympärille ja kiskaisi napakasti. Moottori ärähti, mutta hiljeni saman tien. Uusi sivuttainen aalto heilautti venettä ja Majakanvartija keikkui sivuttain kuin koho veden päällä. Koirat veneen pohjalla uikuttivat hiljaa, mutta pysyivät rauhallisina kuin kokeneiden merikoirien kuuluikin. Venni kiskoi napakasti kolme kertaa uudelleen, mutta mitään ei tapahtunut. Hän veti henkeä, työntäen hattua pois nyt kuumottavilta kasvoiltaan. Sydän alkoi hakkaamaan rinnassa.

Sinun täytyy vetää se käyntiin

Kuului Majakanvartijan ääni huivien takaa.

Tiedän, isä

Venni sanoi ääni epätavallisen korkeana ja kiskoi hampaillaan kynsikkäät kädestään. Hän hieroi niitä hetken vastakkain, mutta kun Venni kääntyi ympäri käynnistämään moottoria, hän pysähtyi. Veden harmaassa pinnassa läikkyi valtava selkä. Se puski läpi aaltojen mustana ja yllättävän hiljaisena. Venni erotti pienet vaaleat laikut ja viirut, kunnes selkä hävisi veden alle. Hetken kuluttua vedestä nousi terävä vuori, pitkä ja ainakin kolme kertaa miehen käsivarsien levyinen pyrstö.

Valas

Venni kuiskasi. Majakanvartijan silmät löysivät tiensä menneisyydestä merelle ja tarkentuivat viiruiksi. Pyrstö nousi ja pärskähti veteen, pirskottaen vettä Vennin kasvoille. Vene keikkui edestakaisin.

Se on kaskelotti. Varmaan on enemmän kuin yksi, ne tykkäävät seurasta

Siitä ne aallot sitten johtuivat

Venni hymähti ja Majakanvartija hymähti takaisin, painuen takaisin kasaan takin sisään. Venni seisoi huojuvassa veneessä, hartiat rännästä kastuen ja kykenemättä katsomaan pois päin loputtoman pituisesta eläimestä. Se lipui heidän veneensä ohi ja kun Vennin oikealla puolella molskahti, hän aavisti näkevänsä samanlaisen valaan toisellakin puolella. Jos Venni nyt pystyisi katsomaan veteen kirkkain silmin, näkisikö hän kokonaisen kaskelottiparven heidän alapuolellaan? Lauloivatko ne toisilleen? Mistä ne tulivat? Olivatko ne nähneet jossakin päin merta laivalla naisen, jolla oli villit mustat hiukset? Venni ei tohtinut edes hengittää niin suurten eläinten ympäröimänä. Ne voisivat pukata veneen nuriin yhdellä heilautuksella. Vennillä oli kuitenkin tunne, että eivät ne halunneet tehdä sellaista. Kylmät väreet nousivat sormista hartioiden jänteisiin ja Vennin ympäröi hiljainen, loputtoman lempeyden tunne.

Mihin ne ovat matkalla?

Sellaisiin paikkoihin, mihin ihmisillä ei ole asiaa

Pohjoiseen?

Pohjoiseen, syvälle pohjoiseen

Majakanvartija sanoi hiljaa. Venni katseli, kuinka kaskelottien selät ja pyrstöt hävisivät pikkuhiljaa, jättäen jälkeensä vain vaaleita tyrskyjä. Hetken ajan Venni ei olisi halunnut mitään enemmän kuin mennä valaiden mukaan. Hän halusi kiinnittyä kaskelotin kylkeen kuin litteä simpukka, pikku hiljaa siihen kiinni hioiutuen, antaa merivirtojen viedä ja unohtaa ihmisten maailmat, oman nimensäkin.

---

Venni oli herännyt eräänä aamuna siihen, että Majakanvartija oli kolistellut ulkona venevaraston ovilla yöpaitasillaan. Oli kulunut useampi vartti, ennen kuin Venni sai suostuteltua Majakanvartijan takaisin sisälle, eikä hän silloinkaan suostunut sanomaan miksi oli yrittänyt päästä varastoon. Venni oli iloinen, että oli vienyt airot veneestä varastoon juuri muutama päivä sitten. Venni oli keittänyt puuroa tuttu pala nielussaan ja isä oli istunut kuihtuneet kädet ristissä pöydän ääressä, vihaisesti seinäänpäin tuijotellen. Venni ei enää muistanut, milloin isä oli viimeksi nauranut.

Majakanvartija syytti, että Venni oli avannut puukirstun. Venni sanoi, ettei ollut koskenutkaan kirstuun. Väittely jatkui likimain viisi päivää putkeen, kunnes Vennin teki mieli heittää kamiinaan koko kirstu. Koirat pysyttelivät korvat luimussa pöydän alla.

Kaksi kalastajaa kävivät viikonloppuna, päivä sen jälkeen kun Venni oli nostanut merestä uuden napin, väriltään syvän purppuran. Hän kilautti sen muiden nappien sekaan lasipurkkiin ja antoi itsensä iloita hetken aikaa. Kalastajat jututtivat Majakanvartijaa, joka ei enää hahmottanut ruokailuvälineitä, mutta muisti kyllä kysellä kalasaaliista. Heidän lähtiessään vanhempi Kalastaja puristi Vennin hartiaa ja kuiskasi hänen korvaansa sen, minkä Venni oli jo monta viikkoa tiennyt muutenkin. Hän kiitti joulutaateleista ja alkoi parsimaan sukkia.

----

Majakassa paloi valo ja ohikulkevat laivat tuuttasivat joulutervehdyksiä Haukankoukulle. Venni vilkutti heille. Ilma maistui kirpeältä, samanlaiselta kuin silloin kun he Vennin ollessa pieni kävelivät kylän mukulakivikatua kirkolle päin ja ikkunoihin oli ripustettu punaisia karamelleja. Vennin ei tehnyt mieli lähteä nyt kirkkoon, eikä hän olisi sinne päässytkään. Kirkko tuntui tylyltä ilman Majakanvartijan matalaa laulua ja Neilan hassua ilmeilyä viereisestä penkistä. Kylän tytöillä oli aina ollut yllään kauniit, samettiset mekot ja talvitakit ja se oli ollut ainoa hetki, milloin Venni olisi halunnut vaihtaa vanhan villapaitansa johonkin muuhun. Hänkin olisi halunnut esittää kaunista enkeliä joulukuvaelmassa.

He söivät illemmalla kalkkunaa ja sinappia perunoiden kanssa. Venni antoi taateileiden sulaa suuhunsa, pureskellen ne mahdollisimman hitaasti. Hän sytytti kynttilöitä ikkunoille ja laittoi rahisevasta gramofonista soimaan hitaita lauluja. Venni ei ollut vaivautunut paketoimaan Majakanvartijan lahjaa, koska hän olisi kuitenkin päätynyt avaamaan sen itse. Hän auttoi punamustaraidalliset kynsikkäät Isän käsiin ja suukotti harmaantunutta päätä.

Hyvää joulua, Isä

Venni sanoi ja Majakanvartijan kuivat sormet puristuivat hetkeksi hänen omiensa ympärille. Venni hymyili vaisusti ja alkoi petaamaan Majakanvartijan petiä kapealle sohvalle. Koirat kuorsasivat päällekkäin kamiinan edessä, mahat täynnä kalkkunanrippeitä. Venni pureskeli vereslihalle kulunutta poskeaan kunnes silmiä kirveli. Hänen sydämensä nyki outoihin suuntiin. Gramofoni kihisi ja neula hyppäsi kömpelösti puolikkaan kappaleen yli. Venni auttoi isää iltatoimissa ja kävelytti hänet sohvalle. Hän ei ollut vieläkään tottunut siihen, että Majakanvartija oli niin kevyt ja hauras. Vennistä oli aina tuntunut siltä, että osä oli ollut kuin vuori jolla oli parta ja kaksi tummaa nauravaista silmää. Kukaan ei ollut nauranut samalla tavoin, yhtä kumeasti ja rempseästi. Nyt hän kampesi linnunluiset jalat koukkuun sohvalle ja peitteli Majakanvartijan tiukasti kolmella viltillä, joista päälimmäinen oli kylän naisten tekemä tilkkutäkki.

Haluaisitko, että jätän vielä gramofonin päälle?

Venni kysyi. Isä risti kömpelösti kätensä partansa päälle.

Sinähän pidät näistä kappaleista, missä on harmonikka

Venni sanoi. Majakanvartija päästi epämääräisen äännähdyksen.

Vanamo?

Majakanvartija kysyi, katsoen Venniä hämmentyneesti. Venni pudisteli päätään ja Majakanvartija lysähti takaisin tyynylle.

Selvä sitten, laitan sen vielä uudestaan niin se loppuu sitten itsekseen

Venni sanoi ja pyöräytti gramofonin uudelleen käyntiin. Hän hieroi kipeitä niskojaan ja nosteli tiskit huolellisiksi pinoiksi pesuvadin viereen. Hän puhalsi kynttilät sammuksiin, mutta jätti öljylampun pöydälle palamaan. Koirat havahtuivat kun Venni alkoi kipuamaan ylös. Markka seurasi Venniä kuono unesta rypyssä, mutta Helli jäi vartiopaikalleen, kuono ovelle päin. Venni rapsutti Markan tuuheaa korvantausta. Ylemmässä pyöreässä kerroksessa Venni vaihtoi ylleen pehmeän, nukkaisen puuvillapaidan ja päkiöistä rikki kuluneet sukat. Hän letitti hiuksensa uudelleen ja tuntiessaan niiden liukkauden, tajusi ettei ollut pessyt niitä varmaankaan viikkoihin. Hänellä ei ollut ollut aikaa lämmittää saunaa. Markka käpertyi yhdeksi laikukkaaksi keräksi sängynpäätyyn ja jatkoi uniaan. Venni istui pitkään leveän sängyn reunalla, tuijottaen ikkunasta hiukset sormiensa välissä. Hänen pitäisi nousta aamuyöstä tarkastamaan jälleen majakanvalo. Nyt valokeihäs paljasti tiheän lumipyryn, juuri sellaisen mitä tällaisella kirpeällä ilmalla pystyikin odottamaan. Venni huokaisi syvään ja solmi lettinsä kiinni. Satoiko Neilankin luona lunta? Juhliko hän nyt edes joulua, vai oliko hän jossakin niin kaukana etelässä että siellä juhlittiin keskikesää? Venni torppasi heti harhailevat ajatuksensa, mutta ne jäivät silti sykkimään jonnekin mahanpohjalle ilta-aterian viereen. Hän raotti peittoja ja livahti niiden väliin, keskittyen tiukasti vain ikkunassa tasaisesti livahtavaan valoon. Hän siveli kielellään röpelöistä poskeaan kuten joka ilta ja yritti nukahtaa mahdollisimman nopeasti.

----

Jouluaamu oli silmiäpolttavan vaalea ja Haukankoukku oli saanut ylleen kylmän untuvapeitteen. Satamassa soitettaisiin tällä hetkellä joulukelloja. Venni käveli pyöreät portaat alempaan kerrokseen ja kylmyys osui välittömästi hänen varpaisiinsa. Ovi oli sepposen selällään. Puukirstu makasi kyljellään lattialla, mutta kiinni. Kamiinanpesä paistoi mustuuttaan ja kapean sohvan peitteet lojuivat lattialla. Vennin sormet valahtivat tunnottomiksi. Hän käveli ovelle, takertuen ovenkahvaan. Kallioiden tummuus yritti puskea lumen läpi, vaikka sitä satoi itsepäisesti lisää. Majakan edustalla, puolessa välissä rantaan istui Helli ja tuijotti ovelle. Meripihkanväriseen turkkiin oli takertunut lunta siitä suunnasta mistä puhalti ja koira ei liikahtanutkaan, vaikka Vennin kurkusta nousi kummallista hiljaista pihinää. Koiran vieressä makasi mytty, jonka hartioilla oli värikäs tilkkutäkki. Lumi kasteli Vennin sukat kärjistä pitkiin varsiin asti. Luodolla makasi yhdeksän hyljettä,kaikki katsellen majakalle päin. Venni hiljeni.

----

Kirkkon ikkunoihin oli jäänyt kiinni untuvaa lokin alusvilloista ja tahmaista merivettä. Vennin saappaiden pohjista valui mutaa ja kyynärpää tunki villapaidan reijästä läpi kuin ujon linnun nokka. He kaikki olivat pukeutuneet kauniisti. Venni ei ollut tajunnut, että hautajaisiin piti pukeutua kauniisti. Kahvit oli juotu, sanat oli lausuttu ja kranssit aseteltu. Venni ei ollut pukeutunut kauniisti. Kirkkoon ei kuulunut aaltojen kuohuntaa. Paksut kiviseinät nielaisivat kaikki äänet ja riutunut Kristus ei muistuttanut sitä lempeää, puista hahmoa joka oli kiinnitetty majakan seinään.

Vielä kerran, salli minun esittää syvät osanottomme, Venni. Olemme kaikki kiitollisia isäsi tärkeästä urasta, sekä kaikesta mitä hän on meidän eteemme tehnyt.

Pormestari totesi, hipelöiden ruttuista hattuaan, joka oli varmasti uutena ollut vielä sileä ja kiiltävä.

Kiitos, mutta minun täytyy piakkoin palailla Haukankoukulle. Työt jatkuvat

Hän sanoi ja molempien koirien korvat kohosivat pystyyyn. Vennin silmiä kivisti ja hänen suupieliinsä kiinnitetyt ankkurit kiskoivat Vennin kasvoja itsepäisesti kohti lattiaa. Hän oli nuorempana ajatellut, ettei koskaan kantaisi tällaista ilmettä. Vennistä tuntui, että kohta hän saisi poimia poskensa lankkujen välistä.

Aivan yksin siellä saarella, ei se ole kellekään sopiva paikka. Mieti kaikkia tulevia kevätmyrskyjä

Leipuri totesi lempeästi, mutta Vennin korvaan se kuulosti turhanpäiväiseltä säälittelyltä. Hän ei halunnut sellaista, vaikka Leipurin pyöreät kasvot olivat täynnä vilpitöntä surua. Se olisi vielä pahempi. Venni ei kehdannut itkeä heidän keskellään. He olivat aikoinaan kaikki näyttäytyneet Vennille viisaina aikuisina, ihmisinä joihin kuului luottaa. Nyt hekin olivat jo vanhoja, ja Vennin entiset leikkitoverit seisoivat heidän väleissään kuin kymmenet pikkuruiset karikot. Venni katsoi heidän kaikkien kasvoja, miettien kuka oli leikkinyt prinssiä ja kuka heitellyt kiviä veneiden kylkiin. He olivat täällä edelleen kaikki. Kukaan muu ei ollut lähtenyt. Ehkäpä he eivät osanneet lähteä. Venni ainakaan ei osannut.

Minä tiedän miten majakka toimii, olen jo vuosia hoitanut miltei kaikki velvollisuudet siellä. Tiedän laivojen reitit, lokikirjat ja osaan purjehtia. Tiedän mitä myrskyjen saapuessa kuuluu tehdä. Ei teidän tarvitse huolia

Venni sanoi. Vanhin Kalastajista asetti koppuraisen kämmenensä Vennin käden päälle. Kalastan käsi oli kovettunut ja viileä, mutta miehen silmät olivat ryppyjen vuonoissa terävät. Hän oli tuonut Vennille pieniä puusta veistettyjä leluja aina, kun oli tullut kahville majakalle.

En epäile sinua. Olisit pärjännyt jo kymmenkesäisenä varmasti paremmin kuin moni täällä. Mutta olla niin pitkään yksin...Ei se ole terveellistä. Sellainen yksinäisyys ajaa juttelemaan kiville ja karikoille, yhtäkkiä hylkeet vaikuttavat ihmismäisiltä ja lokit huutelevat viestejä ja siinä sitä pakahtuu omaan pieneen saareensa

Kalastaja kuiskasi. Venni puri poskensa sisäpintaa itsepäisesti. Hän ei halunnut miettiä pieniä puisia kaloja ja hylkeitä ja hevosia, jotka olivat välillä piilotelleet kuukausia vaatelipaston alla.

Minun kotini on Haukankoukulla, en minä tiedä mitä tekisin missään muualla. Tulen kyllä maihin aina kun on sopivan aurinkoinen päivä.

Venni kuiskasi hiljaa takaisin Kalastajalle, joka oli elänyt varmaan jo kolminkertaisesti pidempään kuin hän itse. Kalastajan poskipäät olivat miltei suomuilla ja kenties sen takia, koska hän itsekin osasi vain yhden ammatin, hän taputti Vennin kättä ja astui taaksepäin. Ompelijatar päästi voimakkaan tuhahduksen nenänsä kautta. Vennin kurkkua poltteli, eikä hän katsonut tummahiuksiseen naiseen päin.

Sopimatonta, sitä se on

Ompelijatar tokaisi, mutta Kalastaja loi häneen hyytävän katseen. Kalastaja kääntyi Pormestariin päin ja otti leveän lakin päästään.

Kaikella kunnioituksella, Venni osaa asiansa meistä parhaiten. Olisi turvallisinta koko joukolle, jos meillä on Haukankoukulla tuttu ihminen huolehtimassa vanhasta rouvasta

Kalastaja sanoi ja Venniä hymyilytti. Majakanvartijakin kutsui majakkaa vanhaksi rouvaksi. Pormestari väänteli naamaansa hetken ristiin rastiin. Venni suoristi ryhtiään ja kuvitteli seisovansa samalla tavoin kuin ehkä äitinsä aikoinaan, selkä suorassa, leuka pystyssä ja silmät kovana. Lopulta pormestari veti pystyhattunsa takaisin päähän ja astui Vennin luokse, ojentaen kätensä.

Kaipa se sitten saa olla niin, maksu pysyy samana kuin ennenkin

Hän tokaisi ja Venni puristi napakasti Pormestarin kättä. Hän saisi mennä kotiin.

-----

Puinenkirstutyöpöydän alla kirkui Vennille. Sen pölyinen kansi pilkkasi häntä. Vaikka muut asiat ja tavarat Venni oli jo järjestellyt, arkkuun hän ei ollut tohtinut koskea. Ehkäpä siksi, että sen jälkeen kaikki olisi tehty. Tai sen takia, että Majakanvartijan tiukka kielto haisi edelleen rikinkatkuisena arkun ympärillä, vaikka se oli lausuttu vuosia sitten. Joka päivä kun Venni kopisteli majakan yläosista kierreportaita alas, hänen silmänsä jäätyivät hetkeksi arkkuun, ennen kuin hän kiskoi paksun maihinnousutakin niskaansa tai laittoi puurokattilan liedelle. Venni oli kuurannut majakan lattiat karhealla harjalla ja etikkavedellä, mutta hiekanjyvät olivat silti kiilaantuneet tiukasti lankkujen väleihin. Arkku taastuntui kiilaantuneen Vennin ikeneen. Kevättalvisin puuhaa majakalla riitti, välillä niinkin paljon että Venni unohti koko lattianrajassa hönkäilevän kammotuksen. Myös suru tuntui välillä tylpemmältä, loppuun hiotulta lasinpalalta.Useimiten siitä kuitenkinlöytyi aivan uusi, tuskallisen terävä särmä. Venni täytti uskollisesti Majakanvartijan mustaa vihkoa, johon oli aina kirjattu jokainen tuleva ja menevä laiva, niiden nimet ja kellonajat. Venni kantoi taskussaan pyöreää kelloa, jonka takakanteen oli raaputettu isän nimikirjaimet. Hän kiristi vanhoja henkseleitä, kunnes sai kiskottua housut niillä tarpeeksi ylös ja letitti pitkät hiukset kalanruotoletille, joka hipoi jolonkkaluuta.

Sopiva päivä koitti eräänä sunnuntaina, kun ulkona leijaili veteen höttöisiä lumihiutaleita ja majakan oli juuri ohittanut puinen laiva. Puisesta laivasta oltiin morsetettu Vennille hyvää pääsiäistä, johon Venni oli vastannut että kiitos vain samoin. Oli sopivalla tavalla rauhallista, ainakin muutaman tunnin kunnes majakkaan täytyisi sytyttää valo ja iltaruokaa laitettava. Vennillä oli tasainen olo, ei itkuinen eikä erityisen iloinen. Hänestä tuntui näinä päivinä usein siltä. Hän istahti keittiönpöydän pitkälle penkille, jalat työpöytää kohti ja nuuhki. Majakan ilma haisi koiralta, kodilta ja tervalta. Rikinkatkuista kieltoa Venni ei haistanut. Hän vilkaisi ulos laiskaan lumisateeseen, luodolla ei makoillut hylkeitä. Ne eivät olleet vilkuilemassa hänen petturuuttaan. Hän kääntyi takaisin työpöytään päin ja vilkaisi arkkua arasti. Se vilkuili Venniä takaisin, ärtyneesti mutta voipuneesti kuin rautalankaan jumittunut kissa. Helli makoili lieden edessä lämpimimmällä paikalla ja sulki hienotunteisesti silmänsä, antaen Vennille ja arkulle tilaa. Venni laskeutui penkiltä polvilleen lankkulattialle, kontaten työpöydän alle ja tarttui kirstun reunoihin. Se ei remponut tai purrut, vaan salli itsensä vedettäväksi päivänvaloon. Sen kohdalle jäi neliskanttinen pölyinen merkki. Venni pyyhkäisi hihallaan arkun kantta. Siinä ei ollut lukkoa, ei se ollut sellaista tarvinnut. Kielto oli riittänyt. Venni käänteli arkkua, sen pohjassa oli suuri kirjain V.

Olepas nyt kunnolla

Venni kuiskasi arkulle ja veti syvään henkeä. Hän nosti varovasti sen kannen. Häntä vastaan iski hento merilevän tuoksu. Arkussa oli keltaisia papereita, valokuva ruskeissa kehyksissä ja pohjalla jotain pehmeää. Venni nosteli kevyin käsin papereita, laskien ne ympärilleen viuhkaksi. Papereiden alta hän löysi valokuvakehyksen, ja siihen hän pysähtyi. Mustavalkoinen kuva oli ovaalin muotoinen, mutta neliskanttisissa kehyksissä. Kuvan nainen katsoi viistosti valokuvaajan ohitse. Hänen hiuksensa valuivat tiukasti päätä pitkin ja alas hartioita, ulos valokuvan reunoista. Venni aavisteli, että hänenkin hiuksensa olivat vaaleat. Ylös napitettu musta paita rypyttyi kaulalle epämukavan oloisesti ja naisen valtavat, tummat silmät kääntyivät hitusen alaspäin. Nainen ei näyttänyt Vennin mielestä lempeältä tai pehmeältä, kuten hän oli aina kuvitellut tämän näyttävän. Vanamon kasvoissa oli kiihkeyttä ja asennossa sellaista kiusaantuneisuutta, ettei hän ollut varmaankaan halunnut istua kuvattavana. Venni tiesi miltä Vanamosta tuntui. Venni katseli kuvaa, etsien yhteisiä merkkejä heidän kasvoistaan. Hän tunnisti nenän terävän linjan ja alaspäin kaartuvat silmät, ja pienen luomen ylähuulen nurkassa. Kuinka kummallista olikaan näyttää samalta henkilön kanssa, jota ei ollut koskaan edes tavannut. Vennin sisällä läikähti katkeruuden eltaantunut maku. Hänen sormensa puristuivat valokuvan himmeän lasin ympärille, huurtaen siihen pieniä rinkuloita. Hetken ajan Vennin teki mieli viskaista koko valokuva mereen, sinnehän Vanamokin varmaan oli mennyt. Sen sijaan hän nosti valokuvan työpöydän päälle, mistä se tuijotti tuimana kohti ikkunaa. Venni laskeutui takaisin arkun ääreen ja nosti sieltä viimeisen esineen. Se oli ajan kuluttama, samettinen pieni pussukka. Sellainen, jonka pystyi ripustamaan käteen. Pussukan sisältä Venni löysi helminauhan, jonka helmet olivat kaikki hiukan erinäköisiä. Kurottaessaan sormillaan, hän pyydysti myös pienen palasen jotakin parkiintunutta ja sitkeää. Kokoonkääntynyt palanen nahkaa, Venni totesi ja laittoi sen takaisin pussiin. Venni pyöritteli helmiä sormiensa välissä, ne tuntuivat lohdullisilta ja viileiltä. Hän pyyhkäisi lettinsä sivuun ja ripusti helminauhan kaulaansa. Arkku oli nyt tyhjä, kuorittu. Keltaiset kirjeet ja paperit tuntuivat kutsuvilta, mutta Venniä uuvutti. Hän asetteli ne takaisin ja nosti arkunkin työpöydän päälle, se ei ansainnut pölyyntyä lattianrajassa. Vanamon valokuvan Venni pyyhki hihallaan ja asetti keitiönpöydälle, sillä tavoin että Vanamon silmät katselivat merelle päin. Venni ymmärsi haikeana, ettei hänellä ollut Majakanvartijasta yhtäkään kuvaa.

-------

Vuodenajat vierivät ja majakka aina vain kesti jokaisen puhaltavan tuulen ja raivoavan myrskyn.

Vanha rouva oli sitkeää sorttia.

Helli ja Markka seurasivat mukana, Markka lokeille louskuttaen ja hyppien, Helli rauhallisesti makoillen. Hellin turkki muuttui värittömämmäksi ja sen jäsenet jäykistyivät, mutta silti se komensi Markkaa aina jos koira meni liian lähelle lokkeja tai tyrskyjä. Vennin letit kasvoivat pituutta ja hipoivat lopulta takapuolta. Kun sukat ja paidat kuluivat puhki, Venni parsi ne ja osti kylältä uudet saappaat. Aina välillä joku Kalastajista tuli käymään, mutta eivät hekään puheliasta joukkoa olleet. Leipurilla oli ollut tapana sanoa, että Kalastajissa sanat olivat tiukassa kuin merisuola hiuksissa. Venni keitti majakan kamiinalla vahvaa kahvia mustista pavuista ja sinireunaiset, lohkeilleet kupit saivat tumman reunuksen. Venni keitti kuulemma niin topakkaa kahvia, että sitä piti melkein puukolla leikata.

Venni söi patoja, tuoretta kalaa ja kuivattua lihaa, kuivatti syötävät levät ja heitti kalanperkeet koirille.

Iltaisin hän sytytti valon mastokoppaan ja päivisin hän huolsi vanhaa majakkaa, piti sen valkeana ja siistinä. Hän kiikkui korkeilla tikapuilla jynssäten likaa ja linnunkakkaa irti ikkunanpielistä ja puisesta patsaasta. Venni kantoi vettä ja punoi koreja, kuivatti kalannahoista kauniita koruja ja piirsi yksi kerrallaan nahkapäällysteisen muistikirjan täyteen.

Hän piirsi ja piirsi, kunnes Vennin keho ei enää tuntunut autiotalolta. Hän piirsi kunnes hän sai revittyä riekaleiset tapetit irti kylkiensä sisäpinnoista ja painoi niitten tilalle pieniä tähtiä ja tyrskyjä.

Hän piirsi sormensa musteesta mustiksi.

Muistikirjoja kerääntyi, yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi.

Kaikki täynnä kuvia hylkeistä, merestä, kivistä, koirista, hänestä itsestään. Omakuvissa pyöreät kasvot kovettuivat, vaaleat silmät tummuivat, hiuksiin takertui päiviä ja viikkoja.

Ei Venni sanonut itseään yksinäiseksi, mutta hänen unensa tuoksuivat isän tupakalta ja Neilan kaulalta. Joinakin kertoina Kalastajan tullessa vierailulle Venni huomasi hakevansa sanoja kuin ne olisivat olleet kauas karkaavia höyheniä. Ei eläimille tarvinnut ääneen puhua. Majakanvartijan pitkä piippu lepäsi nurkassa seinää vasten ja pöydällä oli kuva Vanamosta, jota Venni ei tohtinut ajatella. Toisinaan hän kuvitteli kuulevansa Neilan viulunsoittoa jostakin kaukaa, kenties viiden meren päästä, jostakin missä ihmiset verhosivat itsensä silkkeihin ja lekottelivat tyynyjen päällä helteisen auringon alla. Heinä rannassa kasvoi pitkäksi ja keltaiseksi ja kesäisin Venni niitti sen seisteen alusvaatteisillaan kylmässä vedessä. Hän antoi kaislojen lipua kauemmas ulapalle ja hylkeet vilkuilivat niitä etäisesti kiinnostuneena. Venni taas vilkuili hylkeitä etäisesti kiinnostuneena. He tuntuivat löytäneen jonkinlaisen yhteisymärryksen.

---------------

Majakan ikkunat helähtivät, värisivät hetken ja hiljenivät, antaen estradin takaisin ukkosen jylinälle. Markka makasi tiiviisti pöydän alla, kuono Vennin jalkaterien välissä. Helli lepäsi kamiinan vieressä, siihen eivät meren kirosanat enää vaikuttaneet. Venni istui pöydän ääressä, näennäisen rauhallisena, mutta reisissä oli kireää jännitettä. Tällaisena myrsky-yönä sai jatkuvasti ravata portaat ylös tarkistamaan valon. Harmaana vaahtoavat korkeat aallot löivät aina uudestaan ja uudestaan Haukankoukkuun, ne lätsähtivät ilkeästi kuin vyö paljaaseen selkään. Vanha rouva kestäisi kyllä, Venni tiesi. Mutta hänestä tuntui että saari majakan alla ei välttämättä kestäisi. Niinpä Venni hörppi mustaa kahvia ja nousi vähän väliä tiheät portaat ja tikkaat ylös valokoppaan.

Saari ujelsi ja valitti, mutta ei silti sortunut. Venni oli juuri astunut takaisin alas, kun ikkunat helähtivät uudelleen ja ovi paukahti auki, vaikka se oli säpissä. Koirat havahtuivat ja Markka päästi surkean uikutuksen. Helli livahti sen seuraksi pöydän alle. Venni tuijotti avointa ovi-aukkoa kuin epätoivottua vierasta. Karjuva tuuli puhalsi sisään ja Vennin takaa kuului kolahdus. Hän kääntyi ympäri ja näki isän pitkän piipun kaatuneen lattialle. Nyt kyllä sai kerta kaikkiaan riittää, Venni ajatteli. Hän marssi ovesta ulos suoraan yöhön, kiskoen oven perässään kiinni vasten tuulen tahtoa. Suolainen vesi pärski jäisiä rihmoja pitkin Vennin kasvoja ja kivi luisti alta öljyttynä. Linnut sinkoilivat myllyävien puuskien mukana minne milloinkin, mutta koko ajan pakoon yrittäen. Venni seisoi vasten myrskyä, miltei siihen nojaten. Hyljekivet olivat peittyneet veteen, mutta kaukana hän erotti suuren aallon uhkaavan, tasaisen hahmon nousevan vedestä.

Lopeta, anna jo olla!

Venni kirkaisi tuuleen. Turhautunut myrsky ulvaisi takaisin, hämmentyneenä. Se takertui Vennin varpaisiin ja yritti kiskoa mukanaan. Vennin letit aukesivat yksi kerrallaan ja märät hiukset levisivät takkuiseksi sotkuksi selkään.

En minä sille voi mitään, ei se ole minun syyni

Hän huusi, ääni kuivana halkeillen. Majakan sisältä koirat aloittivat oman ulinansa. Leveä, hiljainen aalto jatkoi etenemistään, noussen koko ajan korkeammalle ja korkeammalle. Se oli täynnä hiekkaa ja kiviä ja merilevän myttyjä, kenties se oli kiskonut pohjasta laivan hylynkin selkäänsä.

Venni tuijotti aaltoa ja aalto tuijotti Venniä, tuimana. Se halusi murskata Haukankoukun. Vennin sydän hakkasi jossain kurkun tienoilla. Hän ei kyennyt liikkumaan. Merenpohjasta noussut epätoivoinen aalto halusi kostaa jotakin joka oli jo aikoja sitten mennyt. Sen reunat muuttuivat valkoiseksi pauhuksi ja salama iski veteen. Vennin oli pakko peittää silmänsä hetkeksi.

Lopeta jo, nyt riittää

Venni kuiskasi ääni paksuna. Aalto ärjyi vain metrien päässä saaresta, muttei liikkunut lähemmäs. Salaman valossa Venni näki aallon sisälle, missä pyörivät virtojen ryöpyteltävänä merilevät, kalat ja pohjasta kohonnut sakka. Hän erotti maston kapean muodon ja kierteelle kiertyneen ankkurinketjun. Aallon sisällä seisoi jylhänä pystyssä yhdeksän hyljettä ja jotakin joka ei näyttänyt aivan hylkeeltä, mutta ei aivan ihmiseltäkään. Hylkeiden silmien läpi loistivat salamaniskujen säkeet. Venni katsoi heitä niin kauan kuin kesti. Hän pyyhkäisi märällä hihalla naamaansa ja kääntyi ympäri. Hänen jalkansa lipsuivat mustilla kivillä ja Venni kompuroi, ottaen kämmenellään tukea kapeista heinistä. Hänen takaansa ei kuulunut mitään. Venni käveli majakan ovelle ja sen rautainen kahva tuntui tulikuumalta. Hän vilkaisi olkansa yli taakseen. Meri myrskysi, mutta aalto oli liuennut pois. Veden pinta kupli sakeana roskasta ja lokit rääkyivät kuin lapset äitiään. Venni veti oven auki ja astui takaisin sisään. Koirat vikisivät pöydän alla ja kahvipannu makasi lattialla kyljellään. Venni väänsi oven säppiin ja romahti istumaan ovea vasten, tippuen vettä lattialle. Hän ojensi kättään koirille, jotka ryömivät arasti pois pöydän alta, kuonot ilmaa maistellen. Kahvia levisi lattialankkujen väliin ja valokuva pöydällä oli kaatunut sivuttain, pitkä halkeama Vanamon kasvojen läpi kulkien.

Ei mitään hätää, majakka kestää kyllä

Venni kuiskasi ja sulki silmänsä. Autiotalo hänen sisällään valitti ja ulvahteli.

----------

Kesä saapui rypistäen pellavapaidat lämpimiksi, muuttaen meriveden siniseksi ja Vennin posket pisamaisiksi. Venni oli kiinnittänyt vanhan leijan puuvaraston katolle ja se liiti siellä yhdessä lokkien kanssa. Sen kirkkaankeltaiset siivet halkoivat auringonsäteitä ja punaiset nauhat nauroivat. Kalastajat olivat toissapäivänä tuoneet kylästä tuoreita marjoja ja perunoita, joita Venni söi yhdessä etikkaisen kalan kanssa. Pyykkinarulla roikkuivat pehmeäksi nuhjaantuneet lakanat ja kaukana kulkeva höyrylaiva töräytti torveaan Haukankoukulle. Neljä hyljettä otti aurinkoa leveimmällä luodolla. Markka ravasi ylös ja alas kallioita, jahdaten jotakin hiiriparkaa. Venni seisoi pienen puupöydän ääressä majakan edessä, hän oli juuri käynyt tarkistamassa verkot ja perkasi kalaa. Helli norkui lähellä kalanpäiden toivossa ja Vennin sormia peittivät hopeiset suomut. Vennin aukoi pellavapaitansa nappeja ja hänen solisluuhunsa jäi suomujen kuulas peitto. Leijan halkomat auringonsäteet nuolivat Vennin hiuksia värjäten ne valkeaksi ja nostattivat ujot pisamat takaisin nenänvarrelle. Markka räksytti vimmatusti rannassa ja Venni vihelsi sille napakasti. Koira ei täysin lopettanut vaan tuuheiden partakarvojen takaa nousi silti murinaa.

Hei, nyt riittää jo

Venni sihahti koiralle ja heitti kalanpään Hellille, joka alkoi rouskuttamaan sitä Markkaa omahyväisesti mulkoillen. Aurinko killitti suoraan Vennin silmiin ja hän pyyhki käsivarrella otsaansa. Markka purskahti taas haukkuun ja kyttäsi silmä kovana merelle. Venni varjosti kädellä silmiään ja tähysti hopeista vettä. Toden totta, vene oli matkalla Haukankoukulle. Eikä mikä tahansa Kalastajien vanha putputtava paatti, vaan sulavalinjainen purjevene jonka valkoiset purjeet pullistelivat kesätuulen voimasta. Liukkaalla luodolla lekotelleet hylkeet alkoivat yksi kerrallaan ryömiä eteenpäin ja liukuivat veteen, kunnes luoto loisti paljaana.

Se on varmaan joku kauppias satamasta, katsotaan yrittääkö myydä meille huiveja vai helmiä, tai sitten molempia

Venni tokaisi ja Helli kohotti hetkeksi kuononsa kalasta päästääkseen tuhahduksen. Venni ei hätäillyt kalansa kanssa vaan perkasi sen kauniisti loppuun purjeveneen lipuessa lähemmäksi. Hän pyyhki perkausveitsen rättiin ja nojasi kädellään lämpimään puupöytään. Purjevene asettui Haukankoukun matalaan rantaan, airoilla hidastaen. Sen kannelta lensi köysi mustille kiville, siististi kiveen hakatun suuren rautakoukun ympärille. Markka murisi hiljaa niskakarvat pystyssä, mutta pysyi Vennin vierellä. Venni valmistautui jo henkisesti kauppiaan myyntipuheisiin ja hiukan iljettäviin kommentteihin siitä, kuinka hänhän oli kaunis nainen asumassa ihan yksin kolkolla saarella. Veneen purjeet laskettiin alas ja niiden takaa paljastui pitkänhuiskea hahmo päässään kolmikolkkainen hattu. Hahmo loikkasi veneen kärjestä kiville. Korvassa roikkui vihreä kivi, sen välähdyksen Venni erotti majakalle asti. Tuollaisista keikareista ei helpolla päässty eroon, Venni pyöräytti silmiään ja pisti perkausveitsen tuppeen. Vierailija nosti veneestä korkean ruskean repun selkäänsä ja lähti nousemaan rantaa pitki kohti majakkaa. Hatun kärjet heittivät öiset varjot hänen otsalleen ja hän käveli verkaisesti, miltei ujosti. Venni pohti jo puoliksi leikillään, pelottelisiko kauppiaan pois. Hän kiskoi pitkää poninhäntäänsä tiukemmalle ja Helli alkoi haukkumaan. Venni hätkähti. Vanha koira vääntäytyi ylös maasta, tassut vapisten ja häntä hullusti heiluen. Se karkasi Vennin säären viereltä rantaan, kieli pitkällä roikkuen ja haukkui kovaa ja korkealta.

Helli! Älä, mitä-

Venni huudahti, mutta Helli oli jo viilettänyt vieraan luokse. Koira kiehnäsi vasten hänen jalkojaan ja hyppi voipuneesti, kunnes kellahti maahan selälleen. Vieras rapsutti koiran hohtavaa mahaa ja pukkasi hattunsa takaraivolle.

Hei Helli, hei kulta, oletpa sinä mennyt valkoiseksi

Ääni kantautui jostain kautaa Vennin korviin. Vennin sormenpäistä oli kadonnut tunto. Hän otti askeleen eteenpäin, nilkat notkuen ja Markka hiipi Vennin jalkojen vieressä hämmentyneesti pälyillen. Vieras nosti katseensa koirasta Venniin, edelleen puoliksi kyykyssä maassa. Hän nousi varovasti seisomaan, kuin Venni olisi ollut villieläin, joka voisi minä hetkenä tahansa hypätä ja raapia häneltä silmät irti. Ehkä hiukan Vennistä siltä tuntuikin. Vieras otti hatun päästään, puristellen sitä käsissään.

Minä lähetin sinulle postia

Hän sanoi. Vennin sormet nytkähtivät. Vieraan iho oli kuin tervan tummaama, korkeilla poskipäillä paistoivat merillä vietetyt viikot. Jyrkän nenän molemmin puolin kaartuivat tuuheat kulmat nyt pelokkaasti ja sähköiset kiharat pyyhkivät leukaa. Myrskyisten kasvojen keskeltä Venniä katsoivat seikkailijan silmät.

Saitko sinä ne pullot?

Kysyi Neila, mutta sanat olivat jättäneet Vennin, lentäneet suun sijasta korvista ulos ja leijailleet kauas korkealle leijan luo missä ne kieppuivat ympäri ja ympäri. Venni astui eteenpäin ja niin astui Neilakin, kunnes he seisoivat niin lähekkäin että Venni haistoi merisuolan erikoisen, kitkerän tuoksun, lämpimän kardemumman ja Neilan hatun nahan. Venni astui vielä lähemmäs ja hitaasti, erittäin hitaasti, painoi päänsä vasten Neilan rintakehää. Neila suli häntä vasten ja hattu tipahti heidän välistään maahan, missä Markka alkoi nuuhkimaan sitä epäluuloisesti. Neilan kädet puristuivat Vennin ympärille, vaikka Venni ei osannut tehdä muuta kuin seisoa hiljaa. Vennin sisällä autiotalon joka ikinen ikkuna levähti selälleen niin että ikkunankarmit halkeilivat-

Pam!

-ullakon pienistä ikkunoista alakerran ruokahuoneen suuriin ikkunoihin asti. Ne lensivät apposen auki ja sisälle tulvi merivettä sekä pieniä hopeisia kaloja niin suuressa parvessa että ne täyttivät tyhjät astiakaapit ja lipastot ja jopa savupiipun. Lopulta myös vanha ovi aukesi, ensin hiljaa narahtaen ja lopulta Vennin vetäessä syvään ja värisevästi henkeä, kokonaan. Vasta kolmen hengenvedon jälkeen Venni löysi sanansa uudestaan.

Kyllä, sain minä ne

Hän kuiskasi ja halasi Neilaa, kaivaen sormenpäänsä Neilan kylkiluiden väliin, toivoen että voisi ankkuroida itsensä niihin.

Hyvä, niihin ei oikein voinut laittaa osoitetta

Neila vastasi. Venni irroitti päänsä hänen takinkauluksestaan.

Haluaisitko sinä kahvia?

Venni kysyi, koska ei tiennyt mitä muutakaan kysytään ihmiseltä, joka on palannut suurelta matkalta. Neilan silmät rypistyivät viivoiksi hänen hymyillessään.

Se olisi oikein mukavaa

Neila sanoi ja puristi Vennin käden tiukasti omaansa.

Venni ei vaivautunut taittelemaan kellertäviä karttoja pois keittiönpöydältä, vaan asetti kaksi lohkeillutta kuppia niiden päälle. Neila heilautti ison reppunsa viereensä penkille ja tarjosi kätensä Markan nuuhkittavaksi. Venni kaatoi purut ja veden pannuun, kädet täristen niin että ruskeita murusia levisi pitkin lattiaa. Onneksi hellassa oli jo hiillokset valmiiksi. Venni nosti pannun pyöreälle liedelle ja kääntyi ympäri, puoliksi odottaen että Neila olisi kadonnut kuin savuna ilmaan. Neila kuitenkin istui siinä, ikkunan vieressä mikä oli hänen lempipaikkansa, pitkä avattuna ja katseli Majakanvartijan pitkää piippua haikea katse silmissään. Hän näytti sopivan siihen oikein hyvin, kuin ei olisi koskaan lähtenytkään

Milloin isäsi-

Ei sen väliä

Sinä et tietenkään suostunut lähtemään?

En

Venni sanoi napakasti ja Neila vilkaisi häntä, surumielinen hymy alahuulessaan. Neila ei pahoitellut, eikä Venni sitä odottanut. He molemmat tiesivät olevansa surullisia, ei sitä varten tarvinnut laittaa hienoja vatteita päälle. Koirat asettuivat pöydän alle pehmeäksi matoksi ja Venni istui Neilaa vastapäätä, ristien tärisevät kätensä eteensä.

Haittaako sinua jos minä-

Neila osoitti kädellään piippua. Venni pudisti päätään.

Kyllä se isälle kävisi

Neila otti pitkän piipun, kuljettaen sormiaan pitkin sen vartta. Hän kaivoi takkinsa taskusta punaisen peltirasian. Hän täytti piipun ja sytytti sen, heilauttaen tikun sammuksiin tottuneella liikkeellä. Venni hengitti ja huone täyttyi mausteisesta hajusta, joka oli samaan aikaan tuskallisen tuttu ja hämmentävän vieras. Se tuoksui raskaalta punaiselta kankaalta ja kuumalta hiekalta.

Minä säilytin ne. Kaikki niistä

Venni sanoi ja nousi pöydästä, palaten lasipurkkien kanssa. Hän avasi purkit ja levitti napit pitkin pöytää. Muutama pyöri pöydänreunan yli ja kopisi vasten lattiaa. Neila ei kuitenkaan katsonut nappeja, vaan pöydällä olevaa Vennin piirrosvihkoa. Sen sisältä tursusi pöydälle luonnoksia, mustepiirrustuksia, kirjeitä ja muistilappuja vaaleana sateenkaarena. Neila silitti hylkeiden kuvia, viivytteli Vennin omakuvassa ja selaili laivojen malleja.

Näin monta, yhdeltä pieneltä saarelta

Neila kuiskasi, piipun savu hiuksissaan pyörteillen. Kun hän nosti katseensa ylös, Neilan silmät kiilsivät kyynelistä.

Minulla on syyllinen olo, voi Venni...

Venni nielaisi jotain vanhaa ja ruosteista ja pudisteli päätään. Hän oli pitkään hiljaa, makusteli ajatuksiaan yrittäen etsiä jotakin terävää ja epämiellyttävää Neilaa kohtaan. Venni oli luullut pitkään että sellaista olisi olemassa, katkeruutta, vihaa tai edes ärsyyntymistä. Sen sijaan hän löysi vain loputtoman kaipauksen hiljaiset sykähdykset. Venni puristi sormensa tiukasti toistensa ympärille, merkilliseen rukoukseen.

Älä, Neila. Kyllä minä ymmärsin sinua, minä tiesin. Kyllähän minä tiesin että sinun piti päästä menemään. Sen näkee jo silmistä. Ja sinä tiesit etten minä lähtisi

Neila päästi itkuisen naurahduksen.

Sinä ja tämä majakka olette kyllä hioutuneet yhteen. Mutta silti, minä jätin sinut. Pimeään, myrskyihin ja me olimme niin pieniä ja minä tein väärin sinua kohtaan koska halusin olla itsekäs ja paeta julmia sanoja ja vanhempieni odotuksia ja jahdata seikkailuja

Me molemmat kasvoimme. Myrskyjä kyllä löytyy, oli sitten toisella valtamerellä tai ei

Se on kyllä totta

Pannu alkoi porisemaan ja Neila nousi kaatamaan kahvia, liikkuen sillä tavalla hitaasti kuin ihminen joka on palannut miellyttävän unen tapahtumapaikalle. Musta juoma kohosi kuppien reunoihin asti ja he istuivat hiljaa, toisiaan tutkiskellen. Ihminen, jonka ihon on kerran tuntenut kuin tutun kotiniemen kartan, voi muuttua yllättävän paljon vuosien aikana. On uusia uomia, vuonoja ja jylhiä kallioita. Hentoja luomia karikkoina ranteiden syrjässä, kovettumia rystysten päällä. Polkuja pitkin ylähuulen kaarta ja uusi pieni kuoppa kulmakarvojen välissä. Venni kohotti kätensä ja painoi peukalonsa kevyesti Neilan kulmakarvojen väliin, juuri siihen salaperäiseen kuoppaan joka kertoi jotakin synkkää tarinaa. Neilan silmät värähtivät ja sulkeutuivat, niiden luomilla juontuivat edelleen tutut siniset verkot. Venni kuljetti peukaloaan pitkin Neilan kulmakarvaa ja hipoi kevyesti silmän tummaa kuoppaa. Hän tutki lempeästi uusia viivoja poskilla ja suolakiteitä nenän vieressä, pohtien mistä mikäkin niistä oli tullut. Hirmumyrsky kaukana etelässä, huonosti nukuttu yö idän yöttömässä yössä, puun oksa lännen loputtomissa metsissä. Vennin peukalo painui vasten Neilan leuan kuoppaa ja Neila huokaisi, lämmin ilma hiipien pitkin Vennin ranteen sisäpintaa. Neila avasi silmänsä ja hänen poskensa painui raskaasti Vennin kättä vasten. Neilan koko ruumis näytti hiukan lysähtävän ja rentoutuvan, kuin näkymätöntä jousta olisi löysätty.

Kävitkö vanhempiesi luona?

Venni kysyi ja Neila nyökkäsi, pää edelleen Vennin kättä vasten.

Kävin. He tuntuivat olevan iloisia siitä että olin elossa, mutta katsoivat minua kuin olisin puoliksi vieras. Pikkuvelikin oli jo aikuinen mies

Neila totesi raskain sanoin.

Hänestä oli varmasti mukavaa nähdä sinut. Hän on hyvä mies

Venni, sinun äänesi on nykyään niin karhea

Venni katsoi Neilaa kummastuneena.

Kai se on vain sellaiseksi kulunut

Venni sanoi mietteliäästi. Neila hörppäsi kahvikupistaan ja kun hän laski sen alas, hänen kätensä tärisivät. Neila tuijotti ympärilleen, purren huultaan. Neilanäytti siltä, että hänellä oli jotakin sanottavaa. Venni ei halunnut hosuttaa häntä. Venni potkaisi saappaat jalastaan pöydän alla ja hautasi villasukkansa Hellin pehmeään turkkiin. Neila avasi suunsa, mutta sulki sen. Hän teki saman uudelleen. Hänen silmissään välkkyivät muistojen nauhat kuin junnaamaan jäänyt gramofoni.

Minä olin kaukana merellä. Jossakin pohjoisessa. Siellä haisi valaanrasva ja musta öljy, joka oli aivan liian mustaa verrattuna niihin valkoisiin jäävuoriin joita meri vyörytti päällemme. Ja oli myrsky, aivan hirveä myrsky. Ei mitään verrattuna näiden vesien kevätmyrskyihin

Neila sanoi, ja he ajattelivat varmaankin samaan aikaan erästä kevätyötä, kun he olivat maanneet yläkerran natisevassa sängyssä, kuunnellen ukkosta. Venni oli hiljaa.

Siellä myrskyssä seisoin kannella, joka oli liukas ja lipsui ja valuin kohti kokkaa. Jää velloi ympärillämme valtavina terävinä piikkeinä, mutta katsoin mieluummin jäätä kuin sitä mustaa vettä sen alla. Valuin kohti kokkaa, ja en voinut huutaa, oli liian kylmä. Ajattelin, että olin jo nähnyt niin monia myrskyjä etten voisi enää pelätä, mutta pelkäsin silti. Edessämme nousi aalto. Sillä oli terävät hampaat ja ulvova suu ja minä olin pelkästään mustassa rasvassa räpiköivä lintu.

Neila puhui hiljaa, hänen kasvonsa kalpenivat ja Venni tarttui Neilan kylmään käteen. Neila käänti katseensa häneen, ylähuuli heikosti väristen.

Aalto vyöryi meitä kohti ja en kuullut enää mitään. Vieressäni vapisi yksi miehistön jäsenistä ja vaikka en kuullut häntä, tiesin hänen huutavan jumalaa. Se tuntui minusta hassulta. Miksi hän huusi jumalaa, kun hän olisi voinut vain katsoa eteensä? Eihän mikään niin suuri ja voimakas voisi olla mitään muuta kuin jumala? Aloin miettiä, että olenkohan maksantut vapaudesta liian kallista hintaa. Aloin miettiä, että tämä oli sellainen paikka, missä ihmisellä ei ollut sijaa

Neila vavahti ja räpsäytti silmiään kuin olisi herännyt unesta. Hän joi lisää kahvia ja Venni tunsi nihkeän hien Neilan kämmenessä.

Sen jälkeen päätin, että oli aika tulla kotiin. En halunnut enää olla sellaisissa paikoissa. Ehkä ne käyvät joillekin, mutta eivät meille. Mikään aarre tai rikkaus ei ole tarpeeksi, että tunkeudumme niihin paikkoihin. Pitäkööt omansa. Sen jälkeen minä halusin vain mennä kotiin ja levätä

Aijotko siis mennä vielä vanhempiesi luo?

Venni kysyi. Neila käänsi kättään niin, että pystyi pujottamaan sormensa Vennin sormien lomaan.

En

Neila sanoi, arasti hymyillen. Venni kurtisti kulmiaan.

Minä vähän ajattelin...että jos jäisin tänne. Jos sinä siis vielä huolit minut

Neila jatkoi, ääni kummallisesti kurkkuun tahmautuen. Hetken aikaa Venni istui paikoillaan, kunnes hänen korvissaan humahti. Veri suhahti korvista poskille ja poskista kaulaan, kunnes Vennistä tuntui että hänessä ei enää muuta ollutkaan kuin punaista.

Tottakai huolin

Venni sanoi ja sen jälkeen hänen oli pakko laskeutua penkiltä alas lattialle istumaan, koska hänen päässään suhisi niin kovasti. Neila nousi ylös ja käveli pöydän toiselle puolelle, kyykistyen Vennin eteen. Venni painoi kädet punaisen naamansa päälle ja poskien päälle valui kyyneleitä. Ne tarttuivat Vennin kämmensyrjiin ja tipahtelivat siitä lankkulattialle.

Neila irrotti lempein ottein Vennin kädet pois itkuisilta silmiltä ja laskeutui alas polvet lattiaa vasten tömpsähtäen.

Voi Venni, älä sure! En kestä kun suret

En minä sure

Venni kuiskasi, märät kädet Neilan käsissä. Neilankin silmät kiilsivät, ja niiden mustuaiset olivat niin leveät että Venni erotti vain kapean kaistaleen väriä niiden välistä.

Minähän olen kauhean iloinen, aivan uskomattoman iloinen että sinä olet täällä. Mutta minua pelottaa että mitä tapahtuu kun taas lähdet? Mitä jos tulee toinen aalto?

Vennin ääni vavahteli. Neilan nyrkit puristuivat Vennin käsien ympärille niin tiukasti että luut rutisivat toisiaan vasten.

Ei, Venni älä ajattele noin! En minä enää lähde samalla tavalla. Silloin minun oli pakko lähteä. Minulla ei ollut kotia. Nyt on. Jos lähdenkin niin tulen aina takaisin, ihan varmasti tulen

Neila puhui kiihkein sanoin, kiharat ylöspäin kääntyen. Venni tuijotti häntä, lämpö poskilla hohkaen.

Takaisin kotiin?

Tottakai, takaisin kotiin

Neila sanoi tiukasti. Venni veti syvään henkeä, nyökäten. Hän hymyili ja Vennin silmistä ryöpsähti jälleen suuria, suolaisia kyyneleitä Neilan käsille. Ne olivat vanhoja kyyneleitä, sisälle säilöttyjä vuosia sitten. Ne valuivat sisään Neilan hihansuista.

Minusta tuntuu, että sinulla on ollut paljon rankempaa täällä, kuin minulla missään muualla

Neila sanoi

Kun matkustin, minusta tuntui että yritin jatkuvasti etsiä sopivaa puuta missä levätä, mutta aina seuraava tuuli repäisi minut mukaansa. Välillä se saattoi olla hauskaakin, kiitää vain myrskyn mukana, mutta siihen uupuu. Seikkailukaan ei ole mukavaa, jos ei ole turvallista paikkaa mihin palata. Matkalle on loppujen lopuksi aika turhaa lähteä, jos ei sen jälkeen voi mennä kotiin

Neila totesi mietteliäästi, ja puristi Vennin poskia kämmeniensä välissä, kuin olisi pidellyt maailman arvokkainta jalokiveä. Hän kallisti päätään, hymyillen. Vennin sydän muljahti takaisin oikealle paikalleen.

Tulkoon millaisia myrskyjä tahansa, minä rakastan sinua silti

Venni sanoi, sanat huuliltaan tipahdellen.

Voi kullannuppu

Neila kuiskasi ja Vennin sisällä pirskahteli perhosia. Hän purskahti yllättäen nauruun ja hieroi nenäänsä Neilan nenää vasten. He rysähtivät majakan lattialle, nenät edelleen vastakkain ja Neilan ripsissä roikkui kyynelpisaroita kuin suuria lasisia verkonmerkkejä. Koirat havahtuivat ja alkoivat pyörimään heidän ympärillään kummastuneina, mutta Neila ja Venni vain nauroivat, suutelivat ja kuiskivat toisilleen asioita sellaisella kielellä, mitä ymmärtää vain jos on kaivannut toista ihmistä erittäin pitkään.

--------------

Elämä Haukankoukulla jatkui, mutta koskaan ennen ei vanha majakka ollut kokenut samanlaista onnea. Koko saari kipristeli ja naureskeli. Samanlaista onnea ei ollut majakka kokenut edes silloin, kun siellä oli asunut muuan majakanvartija yhdessä hylkeensilmäisen naisen kanssa.
Aurinkoisina päivinä viulunsoitto saattoi kantautua pitkän matkaa ulapalle, ja hylkeet kerääntyivät silloin luodolle kuuntelemaan. Kaatosateella majakan asukkaat juoksivat kiireesti hakemaan pyykkejään jotka olivat jälleen unohtuneet ulos. Talvi-iltaisin pyöreistä ikkunoista paistoi kynttilöiden lämmin valo. Silloin oli useimmiten hiljaisinta, kun majakan ihmiset istuivat joko puuhissaan keittiössä, tai makasivat käpertyneenä narisevassa sängyssä. Välillä yksi majakan asukkaista lähti, mikä tuntui aina hiukan turvattomalta ja pelottavalta, mutta hän palasi lopulta aina kuitenkin takaisin, viimeistään jouluksi. Hetkeksi Haukankoukku hiljentyi, kun vanha koira haudattiin matalien puiden alle, eivätkä silloin edes lokit kehdanneet kirkua. Ne tuntuivat kunnioittavan vanhaa kilpakumppania. Kevätiltaisin saaren asukkaat tanssivat häävalsseja vanhan gramofonin rapistessa taustalla ja laskivat laivojen valoja kuin tähdenlentoja. He juoksivat saunasta mereen ja tervasivat purjeveneen kylkiä ja maalasivat aina uudelleen majakan valkeaa pintaa. Elämä Haukankoukulla siis jatkui, majakka antoi meren sihistä ja pärskiä itseään vasten, heinät rannassa kasvoivat, vihersivät, kellastuivat ja katkesivat. Hylkeet valuivat luodoilta veteen ja kiipesivät takaisin. Laivat tulivat ja menivät, kalaa nostettiin verkoilla, sumutorvi kumahteli sakeina aamuina ja kaiken tuon aikaa valaat vaelsivat syvällä vesissä. Niitä eivät Majakanvartijat, myrskyt tai häävalssit koskettaneet. Kaskelotit vain lauloivat hiljaa toisilleen ja jatkoivat matkaansa syvälle, pohjoiseen, sinne missä ihmisellä ei ollut sijaa.