Some, kännykkä ja menetetty aika

14.3.2019

Moikka! 

Tänään päätin jutella mun ongelmasta. Tää on asia joka on ärsyttänyt ja mietityttänyt jo pitkään ja oon nyt yrittänyt kerätä siitä vähän ajatuksiani kokoon. (Mitään selvää kokonaisuutta en silti voi luvata, köh) Tässä ei todellakaan ole tarkoitus kritisoida kenenkään kännykänkäyttöä, tässä on vain mun omaa pohdintaa!

Oon päivässä keskimäärin kolme tuntia kännykällä, viikonloppuisin aika saattaa huitoa lähempänä viittä tuntia. Mihin kaikki mun aika katoaa? En edes tiedä, hyvin harvoin katson mitään täsmäjuttua vaan ensin klikkaan yhtä kuvaa, sitten toista, selaan tätä ja tuota somea, katson yhden videon josta tulikin mieleen että tuokin asia x pitää googlata...Yhtäkkiä auki on taas 5 sovellusta ja 8 välilehteä ja makaan sängyllä poski kiinni tyynyssä ja silmät turvonneena. 

Some aiheuttaa mulle ahdistusta ja stressiä. Oon useamman kerran pitänyt kännykkälomaa. Miksi aina sitten taas otan älykännykän käteen ja lataan ne samat appsit?

Yksi suurin asia on varmasti tietynlainen ulkopuolelle jäämisen pelko, fear of missing out. Tuntuu että kaikki muut ovat menossa ja tekemässä jotain hauskaa, ilman minua. Tuntuu, että olen taakka ystävilleni jos joku joutuu aina erikseen vaikka laittamaan tekstiviestiä että tuletko tänne, kun kaikki muut suunnitelmat on tehty kaveriporukan yhteisessä Whatsapp- ryhmässä. Tuntuu, että hetken päästä lakataankin kutsumasta yhtään mihinkään. Olinko edes paikalla, jos en laittanut siitä kuvaa mihinkään? Tapahtuiko hassua juttua kotimatkalla, jos en välittömästi laita siitä ääniviestiä kaverille? Hei, mitä jos vaikka elämäni tuleva suuri rakkaus tykkääkin instagramissa kuvastani juuri silloin, kun olen itse muualla!? Mitäs sitten tehdään, häh? Somessa ja meidän kulttuurissamme muutenkin on jatkuva läsnäolopakko, mikä on hurjan uuvuttavaa. Eikä pelkästään oma kaveriporukka kulje eteenpäin, vaan koko maailma. Jatkuvat trendit, vitsit, tapahtumat, julkkikset, aloitteet ja kokoontumiset kaikki hyrräävät menemään ja itse ei tiedä niistä mitään.

Ulkopuolelle jäämisen pelon kanssa kulkee käsi kädessä yksinäisyys. Ajattelen itse olevani aika introvertti ihminen, mutta huomaan silti harrastavani itse paljon sellaista passiivista sosiaalistumista, missä saatan jutella monen ihmisen kanssa yhtä aikaa, enkä silti oikein mistään. Tykkäilen kuvista ja kommentoin sydämiä ja jännään että mitä nuo nyt sanovat tästä kuvasta ja tuosta tarinasta. Ehkä pelkään, että mitä jos älykännykkä ei olekkaan käpälässä, mitä jos olenkin oikeasti yksinäinen? Yksinäisyyttä pelätään nykyään niin paljon, että tarvitsemme jatkuvaa validaation virtaa siitä, että meitä rakastetaan ja että meistä pidetään. Valehtelisin, jos sanoisin että tuotan sisältöä mediaan ja someen vain itseni takia, vaikka se onkin suurin osa siitä. Tietenkin tykkään siitä että muut kehuvat kuvia ja kirjoituksia, tietenkin on mahtava tunne kun jokin kuva saakin ennätysmäärän tykkäyksiä, tuntuu ihanalta kun kehutaan kauniiksi tai inspiroivaksi. Se on ihan luonnollista, mutta ehkä välillä olisikin hyvä tuntea myös rehellistä yksinäisyyttä ja tylsistymistä. Ainakin olen kännykkälomilla huomannut että soitan ihmisille herkemmin, viestittelyn sijasta. Pyydän ystävää teelle, enkä vain valita ääniviestillä. Olen enemmän läsnä. Sosiaalisissa tilanteissa meiltä oletetaan jo ennestään, että tiedämme perusasiat. Niin, mehän seurataan toisiamme instassa, mites meni lomamatka? Näin, että sullakin on kissa, mahtavaa! Ai tollasta musiikkia se kuuntelee... Monella tapaa juttelun kynnys on matalampi, mutta toisaalta tuntuu että aito tutustuminen on paljon hankalampaa. Olen ainakin itse myös usein netissä jotenkin hankala ja kiusallinen, juttelisin paljon mieluummin kaikkien kanssa vain kasvokkain. 

Usein lukionpenkillä istuessa ajattelen että hei kun pääsen kotiin teen nämä ja nuo asiat! imuroin, piirrän, kudon, luen, joogaan...Mutta tosiasiassa kun pääsen kotiin teen ruokaa ja rojahdan sänkyyn makaamaan kännykkä kädessä, enkä edes nuku. Se harmittaa kauheasti, koska oon aina ollut toimelias ja menevä ihminen. Kännykkälomilla, tai jo pelkästään somelomilla, mun aikaansaavuus nousee heti hurjasti. Keskityn paremmin, teen just niitä asioita joita oon halunnutkin tehdä, kun tulee tylsää niin keksin tekemistä enkä vedä kännykkää esiin. Iltaisin on sellainen olo, että on saanut päivän aikana tehtyä jotakin.

Ihmiset hyvin usein haluaa jättää jonkun jäljen itsestään. Haluamme pitää yllä tiettyä kuvaa, antaa tietynlaisen näkemyksen elämästämme. Seuraahan munkin instagram hyvin tiettyä tyyliä ja värimaailmaa, valitsen sinne tarkoituksella tietyt kuvat ja lisään lämpöä ja kontrastia ja asettelen kaiken kauniisti. Se ei ole mun mielestä välttämättä paha asia, rakastan kauniita asioita ja kauniita kuvia ja parhaimmillaan mm. instagram voi olla loistava itseilmaisun jatke. Instagram-feedejä selatessa täytyisi aina kuitenkin pitää kritisoivat lasit silmillä ja muistaa, että kukaan ei tosiasiassa ole näin täydellinen, kenenkään elämä ei ole näin upeaa ja hauskaa joka päivä, kenenkään iho ei ole aina näin täydellinen, kenenkään keho ei näytä samalta kokoajan. Mulla on hyvä itsetunto ja itseluottamus, noin yleisesti pidän itsestäni ja naamastani, mutta silti some on aiheuttanut monta kertaa ihan hillitöntä ahdistusta ja kehovihaa. 

                    Tässä muuten kuva, josta tykkään itse kauheasti, mutta en silti koskaan laittanut sitä mihinkään. Ehkä siksi, että tuntui siltä etten näytä siinä tarpeeksi hyvältä, vaikka kuva on otettu retkeltä! Ei kukaan mene metsään meikit naamassa ja tukka laitettuna. Joten tässä se nyt on, tuosta päivästä on tosi ihania muistoja<3

Mainitsin jo läsnäolopakosta ja kauniista kuvista, tähän liittyy mun mielestä myös selfiesyndrooma ja kauniin elämän kompleksi. Kun on sellainen päivä, että oma naama tuntuu mukavalta ja asukin on kiva, heti nappaamme kännykän käteen. Koska pitäähän se kertoa koko maailmalle että tänään tuntuu mahtavalta! Tässäkään ei ole mitään väärää, vaan kaikenlainen positiivisuus itseä ja omaa kehoaan kohtaan on upeaa. Se on kuitenkin ahdistavaa, jos tuntuu että hei nyt on kyllä taas pakko näyttää iloiselta ja söpöltä ja laittaa kuva johonkin, ihan vain että ihmiset muistaa että tältä mie näytän. Sitten se oma naama ei välttämättä edes riitä, vaan mukaan sotketaan facetune ja siinä vaiheessa positiivisuus itseään kohtaan yleensä katoaa, kun tuntuu että en riitä näin. Ystäväni sanoi minulle kerran, että hänestä tuntuu että hän on huijari koska tuossa kuvassa hän hymyili aurinkoisesti mutta oli oikeasti super ahdistunut ja surullinen sinä päivänä. Harvemmalle tulee mieleen laittaa kuvaa instagramiin kun istuu aamukahvilla vanhoissa verkkareissa ja rähmät silmissä, vaikka tämäkin puoli on aivan yhtä todellinen, aito ja arvokas kuin se missä poseeraa juhlavaatteissa ja hiukset laitettuna. Kauneutemme ei määritä arvoamme. On ihanaa, että haluaa jakaa kauniita asioita, piristäviä kuvia ja kokemuksia! Rakastan seurata muiden tekemää taidetta, valokuvausta, elämäntyylejä ja projekteja! Kirja-arvosteluja, ekotekoja, retkeilyä, se on mahtavaa! Jälleen kerran, kaikkeen pitäis vain osata suhtautua maalaisjärjellä, mihin en ainakaan itse aina kykene. Olen ainakin itse huomannut, että somelomalla minulla ei ole painetta kuvata itseäni, kuvata kauniita hetkiä, kuvata kokemuksia. Silloin olen vain nauttinut, ainakin yrittänyt. Välillä takaraivossa kuitenkin hakkaa että ota kuva ota kuva ota kuva muuten et muista eikä kukaan tiedä eikä sillä varmaan edes ole mitään väliä. Toisaalta, silloin käytän kameraani paljon enemmän ja tilaan ifolorilta kuvapaketteja, jotka laitan valokuvakansioihin ja jostain syystä ne fyysiset valokuvat tuntuvat paljon mukavammilta kuin pikselikuvat netissä.

Ainiin! Pitäähän mainita myös kuuluisat somekuplat ja uutiskuplat. Kuten kaikki tietää, ihmiset lukee mielellään negatiivisista asioista, ja usein uutiset ovatkin täynnä enemmän ja vähemmän ahdistavia juttuja. Some mahdollistaa sen, että kaikki maailman kurjuudet lyödään päin näköämme jatkuvasti ja raivokkaasti. En tarkoita, että saisi olla naiivi tai sulkea silmänsä ongelmilta, vaan että on hyvä tietää omat rajansa ja tietää, että yksin maailmaa ei voi pelastaa. Ainakin minulle tulee usein kunnon ahdistusitkut, kun on sellainen olo että täytyy ratkaista kaikki maailman kriisit ja heti, vaikka se on ihan järjetöntä. Tietotulva on loputon ja raskas ja hyvät asiat katoavat huonojen mereen. Tähän väliin voisin suositella Hans Roslingin Faktojen maailma-kirjaa, joka käsittelee nimenomaan negatiivisia uutisia ja valheellista tietoa. Some kannustaa jatkuvasti kuluttamaan, miltei jokaisessa apissa näkyy meille henkilökohtaisesti räätälöityjä mainoksia. 

Miten kännykän käyttöä kuuluisi vähentää, kun miltei joka päivä koulussakin kuulee että "Hei, ottakaapa kännykät esille" Kun niistä löytyy kyselyt, apit, sovellukset ja kaikki mahdollinen opiskeluun. Kun suurin osa töistä tehdään muutenkin ruudun ääressä, tietokoneella. Kun työasioissakin voidaan olla yhteydessä whatsapin kautta ja yrityksienkin täytyisi olla läsnä somessa. Kun työpaikkamme saattavat riippua omasta somekäyttäytymisestämme, tai sen puutteesta. Kun ryhmäprojektit, esitelmät ja leirisuunnitelmat säädetään yhdessä ryhmächatissa. Tämä on sitä digitalisaatiota, nopeaa ja tehokasta ja sopii kaikille! (paitsi silloin kun puhelimesta loppuu akku tai ylioppilaskirjoitusten verkko kaatuu)

Oon tässä nyt lähinnä valittanut kännyköistä, mutta pitäähän sitä positiivisiakin puolia mainita. Tykkään kauheasti kuunnella musiikkia ja podcasteja ja spotifysta en ole pystynytkään luopumaan. Tykkään kaikista elämänhallinta-sovelluksista, joogaohjeista, meditointiapeista, vedenjuonnin kartoituksesta...Moni asia on tosi helppo hoitaa kännykällä, niin helppo ettei sitä aina itse edes tajuakkaan. Gps, kartat, kompassi ja viivotin on kaikki heti saatavilla. Kädenkäänteessä voi tutustua valokuvaajiin, taiteilijoihin, vaikuttajiin, saada hurjasti tietoa ja löytää uusia kavereita. Instagramin kautta suurin osa blogin lukijoistakin tulee! Monet läheisimmistä ystävistäni ovat alunperin internetin ja somen kautta, eikä se ole mielestäni mitenkään outoa. Varsinkin nykyään netin kautta ystävystyminen ja myös seurustelu on normaalia ja se on mielestäni positiivista. On mahtavaa seurata samanhenkisiä ihmisiä ja luoda ihan uusia omia piirejä. Tosi monet positiiviset trendit ja aallot on lähteneet somesta, sieltä voi saada paljon tukea ja apua. Whatsapinkin saa mykistykselle ja kännykästä älä häiritse-tilan päälle, jos kaikki tuntuu liian paljolta. 

Miten kännykkää sitten voisi käyttää kohtuudella?

Miten somessa kannattaisi olla?

Mitäs nyt tehdään?

Miksi et vaan laita sitä kännykkää helvettiin jos se kerran noin ärsyttävä on- miettii varmaan muutama tätä lukeva. 

En tiedä!

En tiedä, ehkä se johtuu kaikista yllä luetelluista syistä. Ehkä hyvät puolet ylittää huonot, ehkä oon liian kiintynyt itseilmaisuun ja kaikkiin somen mahdollisuuksiin. Ehkä pelottaa ja ahdistaa, ehkä olen vain riippuvainen, ehkä kaipaan liikaa hyväksyntää ja huomiota. Vaikka itse asiassa tykkään blogista ja videoista vielä enemmän, kuin perinteisistä instagramista ja muista. Olisikin unelma, jos tekisin tulevaisuudessa joskus vaikka vain videoita ja blogia, enkä niin paljon muussa somessa olisikaan. Jotain tässä nyt on kuitenkin tehtävä, sen verran vaivaa koko aihe tällä hetkellä. Toivottavasti herättelin jotain ajatuksia, ja jos sulla on jotain loistavia ideoita tai ehdotuksia liittyen kännykänkäyttää, laita ihmeessä viestiä! (vastaan jos en vaan oo heittänyt kännykkää jo siinä vaiheessa seinään)