Novelli: Kadonnut

Kadonnut

Muutama sana: Kirjoitin tämän lyhyen tekstin käsin muistivihkoon muutama viikko sitten, ja päätin nyt siirtää sen koneelle. Halusin kokeeksi julkaista lyhyen novellin, koska ne eivät todellakaan ole erityisalaani. Jatkossa hyvin todennäköisesti tänne blogiin tuleekin jokin pidempi jatkotarina! Sain inspiraation kotini läheisestä metsästä, eräänä myrskyisenä iltapäivänä. Toivottavasti se vie sinut edes hetkeksi pois nykyhetkestä, metsän syövereihin.

Iltapäiväauringon hyväilyt eivät yltäneet metsän syvyyksiin asti. Hyttyset inisivät puiden varjoissa ja kostealla sammaleella kiipeili hämähäkki. Metsä hengitti hiljaa ja rauhassa, se seurasi meneillään olevaa murhenäytelmää, jokseenkin poissaolevasti. Osa metsän asukkaista nauroi pahankurisesti tai nosti maasta juuria tyttöraasun eteen, mutta toiset painautuivat suosiolla syrjemmäksi ja yrittivät hennosti ohjata lasta kotiin. Tytölle tämä kaikki oli näkymätöntä, hän ei nähnyt kyyneliltään muuta kuin vihreää muuria ja askel askeleelta hän oli kauempana kotikylästään. Vaalea pellava raahasi saniaisissa ja oksissa ja kastui tummaksi. Kuluneet nahkatossut lipsuivat märillä oksilla ja puskien okaat raapivat paljaita nilkkoja kuin pikkuruiset kynnet. Sydän hakkasi päässä asti ja neito vain kiihdytti askeleitaan, puristaen käsiään rintaansa vasten kuin vastasyntynyttä. Jokainen askel oli raskas ja lähetti uuden kivun aallon varpaista asti, joka sykähteli nopeasti. Metsä tiesi, että neito oli jo eksyksissä, hänen takanaan polku sulkeutui ja maasto muuttui uudeksi. Orava vipelsi alta pois piiloon vadelmapensaaseen. Tytön punertavat hiukset heiluivat kahdella letillä pään takana ja kyyneleet olivat juovuttaneet punaiset, turvonneet posket. Metsä tunsi neidosta lähtevän surun ja epätoivon, ja jollain tavalla se yrittikin lohduttaa häntä. Ei enää tarvitsisi palata, voisi vain vaipua lepäämään suuren kuusen alle ja antaa hämähäkkien kutoa seittejään sormien väliin. 

Metsä ei välittänyt ihmisten pienistä keskinäisistä riidoista, ihmiset kunnioittivat metsää ja se riitti sille. Metsästyksen jälkeen maahan kaadettiin juomaa ja osa saaliista jätettiin kannolle, eikä kukaan uskaltautunut liian syvälle. Näin yhteiselo oli sujuvaa ja metsäkään ei tunkeutunut ihmisten alueelle, sinne savuiseen ja likaiseen kylään. Siellä kotieläimet huusivat kilpaa lasten kanssa ja ilmassa leijui lannan sekä hien haju. Ei, se ei ollut sopiva paikka metsälle. Mutta voi sitä ihmistä, joka eksyi tällä tavoin metsänpeittoon, aivan tieten tahtoen. Kaikki vanhat polut olivat vieraita ja tuttu tammi oli kadonnut, oksat vaipuivat päälle kuin kuolleiden käsivarret.

Äkillinen hiljaisuus sai lopulta tytön pysähtymään. Hän nikotteli ja laski kätensä, avaten nyrkin varovasti. Huohotus ja sydämenlyönnit olivat kuullostivat niin syvällä metsässä aivan sotarummuilta. Hänen toinen pronssinen korvakorunsa oli tipahtanut ja sen oli jo ahne otus vienyt. Neidon nilkkaa pisti äkäisesti ja hän istua tömähti maahan, haroen hikisiä hiuksiaan pois kasvoilta. Metsä odotti kärsivällisesti, kun tyttö tarkasteli ympäristöään ja värisi hiukan tyytyväisesti tytön hämmennykselle. Missä hän oli? Missä oli koti? Missä oli koski? Lempeämpi olento halusi opastaa ihmisen takaisin kotiin, mutta kaikki eivät olleet samaa mieltä. Omaa tyhmyyttäänsähän lapsi oli tänne juossut, kärsikööt seuraukset. Tyttö käänteli päätään onnettomana ja nieleksi. Hän yritti kutsua äitiään, mutta henki ei kulkenut. Muutaman yskäisyn ja yrityksen jälkeen hänen huutonsa olivat jo varmempia, mutta ne eivät läpäisseet metsän seinämiä.  Vaikka hänen kylänsä väki olisi ollut miten lähellä, he eivät olisi kuulleet neidon huutoja peiton läpi.

Hyttyset löysivät ihmisen nopeasti ja parveilivat tytön ympärillä innokkaasti. Hän nousi ärsyyntyneenä seisomaan ja katkaisi läheisestä nuoresta koivusta kapean oksan, jolla huitoi niitä pois. Metsä hymähti äkäisesti, kuinka töykeää käytöstä, nyt tyttö ei ainakaan löytäisi kotiin. Koko metsän väki seurasi, kuinka neito jatkoi kompuroimistaan ja yritti epätoivoisesti etsiä tuttuja merkkejä, pyöreää kiveä tai suurta muurahaispesää. Oli aina vain hämärämpää ja kaikki oli aina vain oudompaa ja vihamielistä, mutta kun kääntyi ympäri, ei enää voinutkaan palata samaa reittiä takaisin. Kostea usva venytteli nautinnollisesti mustikanvarpujen juuressa ja puhalsi kylmää ilmaa tytön hameenhelmoihin. Oli yhtäaikaa tuskallisen kuuma ja kylmä, neito veti tummansinisen villaliivin yltään ja koukkasi sen käteensä. Hän kutsui vielä kerran kumppaneitaan, mutta yritys oli surkea, eikä siinä ollut todellista pontta. Nyt oltiin jo leikitty tarpeeksi, on jo ilta, huomauttivat toiset. Neito on sitä paitsi lähellä koskea, se ei todellakaan käy päinsä. Tämä sai koko metsän varuilleen ja puiden lehdet vavahtelivat. Pahanluonteiset otukset nauroivat riemukkaasti ja kannustivat tyttöä jatkamaan eteenpäin. Vaalea mekko oli likainen ja raskas päällä, eikä mikää tuntunut olevan hyvin. Ihmisen teki mieli vain käpertyä kasaan sammalmättäälle, kyllä hänet varmasti pian köydettäisiin.

Silloin jokin tartutti ihmisen ja metsän huomion. Molemmat pysähtyivät ja jäivät kuuntelemaan hiljaa, jännittyneinä. Jostakin läheltä ja kauhean kaukaa kuului musisointia, ja millaista! Se oli hersyvää, loikkivaa ja niin kaunista, että neito henkäisi ihmetyksestä. Metsä sen sijaan vetäytyi kauemmas, kyllä nyt oli aika päästää tyttö takaisin kotiin. Kosken pauhu jylisi viulun taustalla, mutta sitä ei ihminen kuunnellut lainkaan. Usvaa ei tämä haitannut, vaan se veti ihmistä lempeästi varpaista kohti musiikin lähdettä. Tyttö kurtisti kulmiaan ja käveli eteenpäin, vaikka kaikki oksat ja juuret tuntuivat repivän häntä pois. Hänen sydämensä löi samaa tahtia viulun kanssa ja jalkoja kutitti oudolla, miellyttävällä tavalla. Hän tiputti liivinsä varvukkoon ja kumartui paksun kuusenoksan alta. Metsä yritti vielä muutaman kerran estellä tyttöä, mutta luovutti lopulta. Ihmiset, aina niin varomattomia. Nyt oli jo liian myöhäistä, olihan neidolla loppujen lopuksi vain itsensä syytettävänä. Ei se ollut metsän syy, että hän oli sinne juossut kyyneleet silmissään. Eikä sekään todellakaan ollut metsän syy, että tuo ikivanha ilkeä olento veti tyttöä luokseen. Ehei, tämä kyllä sai riittää. Metsä puuskahti ja veti rihmansa pois ihmisen päältä, polku aukeni edessäpäin paljastaen kauniin näyn. Metsän asukkaat kyyristelivät toistensa takana ja kurtistelivat kulmiaan, tästäkin ihmiset varmasti syyttäisivät heitä myöhemmin.

Neito pyyhkäisi kädellä nihkeää otsaansa ja siristi silmiään, kun metsän hämäryys siirtyi kauemmas. Polku loppui äkkinäisesti ja hän oli ulkona, mutta ei kotona. Pauhaava koski aukeni hänen edessään, erilaisena kuin ennen. Hänen oli pakko olla hyvin kaukana kotoa, ei koski koskaan ollut näyttänyt tältä kylän lähellä. Se karjui, vaahtosi ja lensi eteenpäin hurjalla voimalla ja vauhdilla. Hän seisoi terävillä kivillä ja yksi kaatunut puunrunko levittäytyi leveän kosken ylle, roikkuen kiinni maassa viimeisillä voimillaan. Auringon viimeiset säteet olivat katoamassa ja taivas leiskui kymmenissä lämpimissä väreissä, jotka särkivät silmiä metsän tumman vihreyden jälkeen. Se musiikki, se kuului joka puolelta, se jäi leikittelemään tytön leteillä ja pyörähti sinne tänne tuulen mukana. Ihminen otti muutaman askeleen eteenpäin mustilla kivillä ja kumartui kiihkeän virran ylle, yrittäen etsiä soittajaa. Hän yritti hyräillä sävelmän mukana ja ojenteli käsiään lempeästi sen tahtiin, mutta musiikkia oli mahdotonta saada kiinni. Se hyppäsi kiusoittelevasti aina sinne, minne ei olisi ajatellut ja vietteli mukaansa pitkillä äänillään. Samalla tavoin soittaja ilmestyi ja katosi, kuin veden ja auringon luoma harhakuva, millaiseksi tyttö sitä ensin luulikin.

Kosken pärskeissä näkyi ehkäpä takin kulma, sitten kallioille heijastuivat viulua soittavat käsivarret. Poskipää tai takkuiset ja märät levämäiset hiukset. Nauraen tyttö juoksi pitkin rosoisia kiviä aina sinne, missä luuli viulistin nähneen, mutta koki vain pettymyksen pettymyksen perään. Metsä vetäytyi hitaasti kauemmas, se ei saanut sotkeentua tähän vanhaan ja vaaralliseen riittiin, koska vesi oli yhtä vanha, kuin metsäkin. Ne eivät tunkeutuneet toistensa alueille ja niinpä metsä odotti hiljaa ja katsoi, kuinka tyttö tanssi itseään aina lähemmäs kosken avonaisia, ahneita käsivarsia.

Lopulta neito näki soittajan kunnolla, istumassa kuolleen puun päällä. Puu keinahteli epävarmasti puolelta toiselle ja taipui välillä lähemmäs koskea. Viulisti istui puun päällä, sormet kielien päällä ja heilutteli paljaita jalkojaan veden yllä, juuri niin lähellä että vaahto hipoi niitä. Sillä oli yllään kulunut ja kauhtunut puvuntakki ja housut oli revitty polvesta halki. Neito hiipi lähemmäs, koska luuli, ettei viulisti ollut huomannut häntä. Sen iho kiilsi samoissa sävyissä, kuin kosken vaahto ja pitkät, vihreät hiukset roikkuivat selässä laiskojen rantakäärmeiden tavoin. Ihminen tuijotti sitä paikoillaan hetken, ja hätkähti, kun se kääntyi katsomaan tyttöä. Se hymyili välkehtivästi ja mustat silmät siristyivät. Se nousi seisomaan märällä puunrungolla ja tanssahteli sillä edestakaisin kevyesti, edelleen soittaen. Se halusi, että tyttö tulisi tanssimaan myös puunrungolle. Voi, kuinka hauskaa se olisikaan! He voisivat tanssia yhdessä koko yön, eikä kumpikaan väsyisi, musiikki vain nopeutuisi ja yöperhoset tanssisivat heidän kanssaan.

Mitään ajattelematta tyttö veti nahkatöppöset jaloistaan ja kääri mekkonsa helmat käsiinsä. Häntä pyörrytti ja hengittäminen tuntui vieraalta, se ei ollut tärkeää. Hänen paljaat varpansa pureutuivat kiviin ja etsivät varovasti seuraavaa jalansijaa, kunnes kivi vaihtui puun limaiseen runkoon. Tuuli riepotteli tyttöä ja avasi toisen leteistä. Hän seisoi kosken ylle taipuneen puun juurilla ja alapuolella koski villiintyi. Viulisti pyörähteli ja ilmestyi kiusoitellen lähemmäs, vain hypätäkseen juuri niin kauas, ettei tyttö pystynyt koskettamaan häntä.  Kauempaa tarkkaileva metsä värähti, kun kuollut puu painui muutaman sentin alemmas, mutta ihminen ei huomannut sitä.

Aurinko katosi horisonttiin, jättäen kosken punaiseen hämärään, ja silloin tyttö käsitti seisovansa puun kärjessä. Hänen sydämensä loikkasi kurkkuun ja neito jähmettyi. Hänen varpaansa olivat mustan veden yläpuolella ja puu valitti tuskallisesti, kun sitä revittiin pois juuriltaan. Viulisti oli lakannut soittamasta ja enää kuului vain kivistä moninkertaistuva kumina ja tytön oma pinnallinen hengitys. Hän ei pystynyt siirtämään katsettaan siitä oudosta olennosta, joka leijui hänen edessään kosken aaltojen harjalla. Sen jalat sulautuivat vaahtoon ja näin lähellä ollessaan tyttö haistoi sen mädän ja surkean hajun. Sen vaatteet olivat vesikasvien peitossa ja hiuksissa ryömi nuijapää epätoivoisesti. Sen mustissa silmissä oli loputtoman surullinen ja ahne katse ja avonaisessa suussa kiilsivät keltaiset, terävät hampaat. Se nosti kätensä jähmettyneen neidon kaulalle.

Metsä katsoi, kuinka olento veti ihmisen alas rungolta kuin lapsen räsynuken ja suoraan pauhaavaan koskeen, joka hymisi tyytyväisenä. Hetken päästä kosken pinnalle leijui valkoinen pellavamekko, joka katosi virran mukana kallioiden alle. Metsä kumartui alistuneena ja päivitteli tytön surkeaa kohtaloa. Minkäs sille mahtoi, kun harhaili koskelle yksin. Typerä ihmistyttö, samanlaisia ne olivat kaikki.  Metsä kääntyi poispäin ja päätti unohtaa visusti koko tapauksen, eihän tämä loppujen lopuksi voinut olla sen syytä. Ihmisten pitäisi vain oppia kunnioittamaan muita, näin se oli. Ilkeäluontoiset olennot matkivat tytön tanssia ja käkättivät, mutta vanhemmat ja lempeämmät vain huokailivat ja vetivät sammaleet pois kosken kallioilta. Kylän väki voisi etsiä ja etsiä, mutta he löytäisivät korkeintaan valkoisen mekon, tai ehkäpä toisen töppösistä. Näkki oli ahne, surkea olento, eikä se koskaan antanut omaansa takaisin.